ajolähtö

Kaksi vuotta sitten seisoimme tyttäreni kanssa käsi kädessä tyksin ensiavussa. Vielä viisi tuntia aiemmin luulin päivän suurimman murheeni olevan migreeni, jonka päivällä töissä olin saanut. Murheet ovat kuitenkin suhteellisia.

Siinä me odotimme, kaksi pelokasta. Istuimme aulassa toivoen edes jonkinlaista tiedonmurua, olimme istuneet siinä luultavasti monta tuntia. Ajantaju hävisi täydellisesti. Muistan hämärästi, että alkuillasta televisiosta tuli Kotikatu. Muistan ihmiset, jotka vaihtuivat odotushuoneen penkeillä. Muistan miettineeni, mikä heidän tarinansa mahtaa olla. Lopulta löytyi lääkäri, joka tuli kertomaan meille tilanteesta. En muista, koska viimeksi olen pelännyt jonkun sanoja yhtä paljon. Olimme istuneet ja itkeneet, puhuneet ja itkeneet, halanneet ja itkeneet tyttäreni kanssa odotushuoneessa ja toivoneet edes jonkinlaista valonpilkahdusta. Lääkärin lauseen alkaessa sanoilla "mikäli meillä vielä aamulla on potilas, jota hoidetaan.." tilanne kaikessa rumuudessaan avautui minulle. En voinut uskoa ja kuitenkin uskoin. Ei voi sanoin kuvailla, millainen on tunne kun miettii, tapahtuuko se juuri nyt - kuoleeko äitini jossain tuolla kopissa seisoessamme siinä sairaalan aulassa. Meillä oli kauhea hätä nähdä äiti, minulla ja tyttärelläni. Mietin, minkä oven takana äiti on. Vain neljä tuntia aikaisemmin minut oli hälytetty sairaalaan, koska "jotain oli tapahtunut". Siitä lähtien kaikki onkin pelkkää sumua ja säntäilemistä paikasta toiseen, tiedon kerjäämistä ja pelkoa. Aivan mieletöntä pelkoa. Kun sitten vihdoin sanottiin ääneen kyseessä olevan aivoverenvuoto, maailmani pysähtyi ja tiesin. Tiesin, että menetän äidin. Ja kuitenkin halusin uskoa, että ihme tapahtuu.

Ihmettä ei tapahtunut, äiti lähti pois tästä maailmasta. Tosin siinä meni kaksi viikkoa, äiti ei kuollut vielä sinä yönä. Pois hän kyllä lähti - en enää koskaan tavoittanut hänen katsettaan, kuullut ääntään.

Nyt on marraskuu. Taas se kuukausi, jolloin hetki hetkeltä käyn läpi niiden päivien tapahtumia.

Vielä joskus tulee aika, jolloin suru vihdoin päästää minusta irti.

kylätie on hiljainen

Tänään lähtivät kissat.
Talossa ei enää hengitä ketään, se on kuollut.

Pieniä kuolemia tapahtuu minussakin, koko ajan.
Päätökset jäävät minulle.
Mikä ylipäällikkö minä tässä olen?
Päätöksiä hyvässä ja pahassa.
Joskus haluaisin vain olla,
antaa muiden päättää ja toimia.
En minä halua rikkoa, korjata vain.
Silti joudun rikkomaan päästäkseni kohti ehjää.
Anteeksi, minun on pakko tehdä näin.
Itseni vuoksi.
Ja meidän kaikkien.

Monista sirpaleista on meidät tehty,
sirpaleet heijastavat valoa kauneimmin.

Ehkä vielä joskus.

Vielä ei ole heijastuksen aika.

lyhyestä biisi kaunis

"On yö ja hyvin myöhä,
kun tätä kirjoitan.
Mutta minua ajaa pelko
ja mun on pakko kirjoittaa.
Kuin pitkät harmaat hiukset
sade heilahtaa
pimeydestä ruutuikkunaan."


Ei mulla muuta tällä kertaa,
tuo vaan kuvaa niin hyvin niitä fiiliksiä välillä näppiksen äärellä.. ehkä palaan vielä illalla koneelle..

Kiitos Heikki Salo sanoistasi.