ajolähtö

Kaksi vuotta sitten seisoimme tyttäreni kanssa käsi kädessä tyksin ensiavussa. Vielä viisi tuntia aiemmin luulin päivän suurimman murheeni olevan migreeni, jonka päivällä töissä olin saanut. Murheet ovat kuitenkin suhteellisia.

Siinä me odotimme, kaksi pelokasta. Istuimme aulassa toivoen edes jonkinlaista tiedonmurua, olimme istuneet siinä luultavasti monta tuntia. Ajantaju hävisi täydellisesti. Muistan hämärästi, että alkuillasta televisiosta tuli Kotikatu. Muistan ihmiset, jotka vaihtuivat odotushuoneen penkeillä. Muistan miettineeni, mikä heidän tarinansa mahtaa olla. Lopulta löytyi lääkäri, joka tuli kertomaan meille tilanteesta. En muista, koska viimeksi olen pelännyt jonkun sanoja yhtä paljon. Olimme istuneet ja itkeneet, puhuneet ja itkeneet, halanneet ja itkeneet tyttäreni kanssa odotushuoneessa ja toivoneet edes jonkinlaista valonpilkahdusta. Lääkärin lauseen alkaessa sanoilla "mikäli meillä vielä aamulla on potilas, jota hoidetaan.." tilanne kaikessa rumuudessaan avautui minulle. En voinut uskoa ja kuitenkin uskoin. Ei voi sanoin kuvailla, millainen on tunne kun miettii, tapahtuuko se juuri nyt - kuoleeko äitini jossain tuolla kopissa seisoessamme siinä sairaalan aulassa. Meillä oli kauhea hätä nähdä äiti, minulla ja tyttärelläni. Mietin, minkä oven takana äiti on. Vain neljä tuntia aikaisemmin minut oli hälytetty sairaalaan, koska "jotain oli tapahtunut". Siitä lähtien kaikki onkin pelkkää sumua ja säntäilemistä paikasta toiseen, tiedon kerjäämistä ja pelkoa. Aivan mieletöntä pelkoa. Kun sitten vihdoin sanottiin ääneen kyseessä olevan aivoverenvuoto, maailmani pysähtyi ja tiesin. Tiesin, että menetän äidin. Ja kuitenkin halusin uskoa, että ihme tapahtuu.

Ihmettä ei tapahtunut, äiti lähti pois tästä maailmasta. Tosin siinä meni kaksi viikkoa, äiti ei kuollut vielä sinä yönä. Pois hän kyllä lähti - en enää koskaan tavoittanut hänen katsettaan, kuullut ääntään.

Nyt on marraskuu. Taas se kuukausi, jolloin hetki hetkeltä käyn läpi niiden päivien tapahtumia.

Vielä joskus tulee aika, jolloin suru vihdoin päästää minusta irti.

kylätie on hiljainen

Tänään lähtivät kissat.
Talossa ei enää hengitä ketään, se on kuollut.

Pieniä kuolemia tapahtuu minussakin, koko ajan.
Päätökset jäävät minulle.
Mikä ylipäällikkö minä tässä olen?
Päätöksiä hyvässä ja pahassa.
Joskus haluaisin vain olla,
antaa muiden päättää ja toimia.
En minä halua rikkoa, korjata vain.
Silti joudun rikkomaan päästäkseni kohti ehjää.
Anteeksi, minun on pakko tehdä näin.
Itseni vuoksi.
Ja meidän kaikkien.

Monista sirpaleista on meidät tehty,
sirpaleet heijastavat valoa kauneimmin.

Ehkä vielä joskus.

Vielä ei ole heijastuksen aika.

lyhyestä biisi kaunis

"On yö ja hyvin myöhä,
kun tätä kirjoitan.
Mutta minua ajaa pelko
ja mun on pakko kirjoittaa.
Kuin pitkät harmaat hiukset
sade heilahtaa
pimeydestä ruutuikkunaan."


Ei mulla muuta tällä kertaa,
tuo vaan kuvaa niin hyvin niitä fiiliksiä välillä näppiksen äärellä.. ehkä palaan vielä illalla koneelle..

Kiitos Heikki Salo sanoistasi.

Olen kuin vanha talo - jos lakkaat lämmittämästä minua, rapistun.

Kävin tänään kotona. Tai talossa, joka ennen oli kotini.

Kodilta se tuntuu vieläkin, tutut nurkat odottavat pihalle tulijaa. Siinä nököttää verstas, se puolikuntoinen. Näyttää syylliseltä, kun ei valmistunutkaan. Miten olisi valmistunut, kun elämä kääntyi kaikkea vastaan. Siinä lautaläjä, sillekin pitäisi jotain tehdä. Kai siitä piti tulla seinää, nyt se vain pitäisi kantaa johonkin pois silmistä. Lintujen ruokintapaikka on tyhjä, miten ne raukat nyt pärjäävät? Kuka ruokkii? Kaksitoista vuotta tontti täynnä elämää, iloineen ja suruineen. Raskaita asioita, joskin myös melkoisia onnenhetkiä. Talon jokainen nurkka on täynnä muistoja - ihmisistä, tapahtumista, eläimistä, elämänmuutoksista, onnistumisen hetkistä ja surun varjoisista syövereistä, naurua ja kyyneliä. Hetkistä, kun vain tekisi mieli antaa periksi ja kuitenkin tietää, ettei anna. Monta unetonta yötä, monta kahvimukillista, monta toimintasuunnitelmaa varasuunnitelmineen. Jotkut onnistuivat, jotkut eivät. Parhaat mukilliset on aina juotu seurassa, nauru ja ironia ovat vuorotelleet. Tuossa talossa on parannettu maailmaa, paljon. Tuossa talossa olen yrittänyt parantaa omaa maailmaani, siinä kuitenkaan aina onnistumatta. Toistenkin maailmaa olen yrittänyt parantaa, ainakin se useasti pannullisen jälkeen tuntui paremmalta. Tuossa talossa olen nähnyt tyttäreni kasvavan nuoreksi naiseksi, lapsuuden sammakkoleikit vaihtuivat farkkuihin ja ripsiväriin. Sammakkomekko minulla on silti tallessa vieläkin, se vihreä sitruunakuvioinen hävitettäväksi jo aikoinaan tuomittu. Lapsestaan on vaikea päästää irti, hihna pitenee ja pitenee ja sitä vain pelkää, koska on tullut aika katkaista se. Muistan ensimmäiset syksyt. Piti ottaa koira aina mukaan roskapussikeikalle, kun pelotti. Ulkona oli niin pimeää eikä tietysti yhtään katuvaloa, maalla. Joskus muistan säkkipimeässä koiria lenkittäessäni huomanneeni, että kävelemme koko kopla ojassa. Se niistä koiran vaistoista, kiipesimme takaisin tielle. Ensimmäinen talvi pelotti, miten saan tämän pysymään lämpimänä? Muistan kun tyttäreni oppi ajamaan pyörällä ja jarruttamaan ojan pohjalle, koitin kertoa että helpompiakin tapoja olisi. Muistan myös tuon samaisen pikkutytön punaisen saappaan heilautuksen ylös rakennustelineille, koskaan en ole niin vikkelästi kiivennyt tikkaita ylös. Muistan myös monta muuta asiaa, paljon muistoja olen säästänyt tuvan nurkassa olevaan mustaan isoon arkkuun. Siellä on piirustuksia, askarteluja, postikortteja. Muistan tyttäreni onnesta hehkuvat kasvot "kato äiti mitä me askarreltiin, maalasin tän ihan ite". Ja kissanpentuja, paljon kissanpentuja. Joka kerta ne olivat yhtä suloisia, joka kerta teki kipeää luopua. Muistan myös sen öisen myrskyn, jota pressut eivät enää kestäneet. Siellä mentiin kilpaa tippujen kanssa välivintissä ämpärit kourassa ja toinen katolla pressuja paikoilleen repien.

Niin paljon muistoja ja elettyä elämää. Tärkeimmät muistot eivät kuitenkaan ole arkuissa tai kehyksissä, vaan sydämessä.

Ymmärrän pääpyövelin päätösten vaikeutta, sillä minä olen se, joka on katkaisemassa kotimme kaulan. Pikkuhiljaa talo tyhjenee. Nurkista ja kaapeista löytyy tavaroita, jotka ovat olleet hukassa viimeiset kymmenen vuotta. Talo näyttää surulliselta, rikkirevityltä. Haluaisi vain, että tämä vaihe olisi nopeasti ohi. Vähän kuin äkkikuolema, tästä pitää päästä nopeasti eteenpäin.

Mutta hei.. älä pelkää Talo. Lupaan parhaan kykyni mukaan pitää sinut lämpimänä, ettet rapistuisi. Sinä annoit perheelleni kodin - minä huolehdin nyt sinusta, kunnes tiemme eroavat.

tears for fears

Kävin eilen pitkästä aikaa puhumassa äidin kanssa. Nykyään tiedän takuuvarmasti aina, mistä äidin löytää.

Toisin oli ennen. Äiti oli aina baanalla, ruskea pieni japsi sai kenkää eikä vähiten risteysalueilla - kasarikoneen ulina kuului ainakin kolmen korttelin päähän. Jos satuin istumaan kyydissä, pelotti. Peitin silmät käsilläni ja vikisin hiljaa, jotta eikö tuo olisi saanut tulla tuolta? Äiti vastasi, että juu - mutta me ehdittiin ensin. Automaattiryyppy (onneksi vain autossa) jäi aina alkukilometreiksi päälle ja jos äänisaasteesta voisi sakottaa, äidillä olisi kaappi täynnä viitteellisiä tilisiirtoja valtiolta. Silti se pieni ruskea japsi kuljettajineen oli varsinainen Rescue 911 -auto. Maailmassa ei ole seinää, johon niiden kiirelähtöjen tukkimiehen kirjanpito mahtuisi. Parhaita kertoja olivat sellaiset, jolloin soitin hädissäni kuskausapua ja äiti kysyi, koska piti olla ja missä ja veti samalla pipoa päähän. Kertoessani, että oikeastaan piti olla jo viisi minuuttia sitten ja ehditkö ja missä oot, vastaus oli että autossa jo - mihin suuntaan vedän vilkun?

Eilen tuli yhtäkkiä Olo. Tiedättehän Olon? Se on se tunne, kun yhtäkkiä vain tiedät mitä sinun pitää tehdä juuri nyt. Minun piti käydä puhumassa äidin kanssa. Nappasin auton avaimet pöydältä, kynttilän hyllyltä ja hyppäsin autoon. Se oli hyvä keskustelu. Jos oikein pinnistin, saatoin kuulla myös vastaukset. Ongelma on oikeastaan vain se, että äiti on kuollut. Äiti lähti kaksi vuotta sitten yhtä nopeasti, kuin aina oli lähtenyt. Avaimet kouraan ja oven pamahdus kertoi äidin menneen. Tosin tuolloin kaksi vuotta sitten pamahdus kuului päästä, vain äiti pystyi sen kuulemaan. Kukaan muu ei sitä silloin ymmärtänyt. Verisuoni katkesi ja teki lopun kaikesta. Alkoi hidas ja tuskallinen Suuren Hiljaisuuden ympäröimä matka mustalle alueelle, josta ei ollut paluuta. Onneksi me emme sitä vielä silloin tienneet. Kaksi viikkoa toivoimme, uskoimme, pelkäsimme, valvoimme. Torstai-iltana äidin unesta tuli ikuista. 

Vasta nyt pystyn käymään haudalla ilman, että itku tulisi joka kerta. Eilen ei ollut sellainen kerta, järjettömän suuri ikävä ja suru valtasi mielen. En vain ymmärrä, miksi äidin piti lähteä. En ymmärrä.

Äidin kuolemasta opin sen, että elämä voi olla ohi hetkessä. Kukaan ei ole ikuinen, ei välttämättä läsnä enää edes huomenna. Äiti ajatteli lähtiessäänkin meitä, valmisteli hellästi tulevaan. Kaksi viikkoa istuin sairaalasängyn vieressä ja puhuin, pidin kädestä kiinni ja puhuin, yritin nähdä edes jotain elettä kasvoilla. Ja puhuin. Silloinkin keskustelumme olivat samanlaisia kuin eilinen. Minä puhuin saamatta vastauksia. Toivoin vain, että äiti kuulisi.

Eilen äiti varmasti kuuli, tiedän sen. Puhuin haudalla niitä näitä. Kynttilä lepatti lyhdyssä ja lukuun ottamatta linnun huutoa hautausmaa oli hiljainen. Muutamia autoja kulki ohi kauempana olevalla tiellä, mutta kukaan ei ollut näkemässä lähes nelikymppisen naisen surua. Sen, joka seisoi äitinsä haudalla pimentyvässä illassa kyyneleiden valuessa poskille. Kyyneleet valuivat, mutta kukaan ei nähnyt. Paitsi äiti. Sieltä jostain.

Nyt tiedän, että selviän. Selviän tästä elämästä ja sen haasteista. Elämä on edelleen monimutkaista, mutta monella tavalla hyvää. Haluan uskoa, että vaikeimmat ajat ovat takana.

Ai niin, yksi juttu. Äiti, siis jos satut olemaan kuulolla siellä jossain. Siitä pienestä ruskeasta kasarijapsista - se on nykyään minun autoni <3

elämää pikakelauksella

Taas se tunne. Miksi kirjoitan? Kuka näitä lukee? Tilastojen mukaan lukijoita on, se auttaa pysymään blogin syrjässä kiinni eli kirjoittaminen jatkukoon. Olkoon tämä oma yksityinen shrinkkerin vastaanottoni itseni kanssa. Pää toimii tällä hetkellä ylikuormituksella. Niin paljon asioita tapahtuu nyt ympärilläni ja sisäänrakennettuna minussa edelleen elää kärryille pääsemisen toivo. Koitetaan, ehdinkö tämän kärryn kyytiin.

Viime vuosien elämäni on kuin elämänkaaren pienoismalli, pikakelausversio. Joskus olen miettinyt, kuljenko tieni loppuun asti näin nopeasti. Onneksi tulevaa ei tiedä, vaikkakin uskonkin olevan olemassa jonkun tai jonkin, joka näkee aina muutaman kilometrin ja päivän edellemme - joku, joka tietää mitä tulee tapahtumaan. Se on yhtä aikaa rauhoittava ja pelottava ajatus.

Elämäni on aina ollut hektistä. Olen itse tehnyt siitä sellaisen, jos hiljentymistä on ollut havaittavissa. Pelkään hiljaisuutta, en ole tottunut vain olemaan. Toisaalta tuntuu pelottavalta, että kyky rentoutua puuttuu. Ihminen koukuttuu joskus tehokkuuden tunteeseen, tehokkuus ruokkii tehokkuutta. On erikseen pyydettävä lupaa itseltään saada vain olla hetki.

Meillä jokaisella on tiettyjä paikkoja tai tapoja rauhoittua. Kun elämä alkaa kuristaa liikaa, palaan lähtöruutuun. Omaan synnyinkotiini, jonka seinällä olevassa kalenterissa edelleen on avoinna tammikuu 1991. Silloin tuossa talossa viimeksi asuttiin, silloin sen uuneja lämmitettiin ja hellalla keitettiin kahvit, työnnettiin lumikolalla pihaa tyhjäksi auton kääntyä. Minä olen lähtenyt sieltä jo paljon aiemmin, vaikka henkisesti tuo talo seuraa minua aina. Lähtö oli yhtä aikaa helppo ja vaikea. Piti kasvaa itsenäiseksi yhdessä kesässä. Kaikki muuttui, koko elämä. Tuolla paikalla on minuun ristiriitainen vaikutus. Toisaalta se on paikka, jossa on ollut onnen hetkiä. Muistan aina ne kesäiset aamut, mihin kohtaan keittiön seinää auringon säteet osuivat. Toisaalta siihen liittyy elämäni vaikeimpia muistoja. Muistoja, joista osan saisi huuhtoa iäksi pois. Mitä ihminen tekee huonoilla muistoilla? Miksi niitä pitää kantaa mukana? Minulla on teoria ihmisen mielestä. Jokainen tapahtuma ja asia on tallennettu mielen lokerikkoon. Osan muistamme, osaa emme. Ne kaikki ovat kuitenkin olemassa. Ihmisen mieli on armollinen; pahimmat muistot se pitää suljetuissa lokeroissa niin, etteivät ne lokerot ehkä koskaan aukea. Kun aikaa kuluu ja sietokykysi ja voimasi kasvavat, mieli voi varovasti raottaa lokerikkoa ikään kuin kuulostellakseen, oletko jo valmis käsittelemään jonkun osan mennyttä aikaa. On pelottavaa, miten yhtäkkiä muistat kuvantarkasti jotain, joka vuosikymmenet on odottanut päivänvalon näkemistä lokeronsa takakulmassa. Kai se vain on niin, että eteenpäin ei voi jatkaa kohtaamatta historiaansa. Historia on voimavara, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta avautuvatko nuo kaikki lokerikot joskus? Sitä ei voi tietää.

Jos historia ja sen antamat kokemukset vahvistavat, niin tekevät myös vastoinkäymiset. Joskus elämän on hyväkin kyykyttää, se pitää sopivan nöyränä ja muistuttaa siitä, että on olemassa meitä suurempia voimia. Emme voi hallita kaikkea, vaikka haluaisimmekin. Tulee myös aika, jolloin kyykytykseen voi kyllästyä. Tuntuu, ettei elämällä ole tarjota muuta kuin haasteita. Tiedätkö pelin, jossa torjutaan vastustajan hyökkäyksiä? Olet areenalla pälyillen joka suuntaan, odottaen seuraavaa hyökkäystä. Mietit, onko siihen aseita? Mietit, kuinka kauan vielä jaksat? Koska peli on ohi, onko maali jo lähellä? Häviätkö vai voitatko?

Tällä hetkellä omalla areenallani tuntuu, että käänne parempaan olisi tapahtunut. Tänään on ollut erikoisen hyvä päivä, mikä tosin laittaa aina epäilemään huomista. Pelkään olevani kohta kentällä taas, olen ollut siellä jo niin monta vuotta. Eikö olisi jo seuraavan pelaajan vuoro.

Näissä ajatuksissa lasken aseeni tältä päivältä ja jään odottamaan, minkälaiset turnajaiset huomiselle on luvassa.. Pitäkää huoli itsestänne ja suojatkaa selustanne, sillä elämä on peliä.

mietintöjä bittitaivaan kiitoradalta

Netti on jännä maailma. Se huijaa sinua tuntemaan, että jaat ajatuksiasi parin ystäväsi kanssa kunnes huomaat, että kirjoittamasi sanat leviävät kauas bittiavaruuteen. Tavallaan asetat omat ajatuksesi ja sielusi netin foorumin raadeltavaksi, annat itse luvan siihen kirjoittamalla nettitaivaan lehdille. Joku ymmärtää sinut oikein, joku väärin. Joku ei ymmärrä sinua lainkaan. Mikä sitten ajaa kirjoittamaan ja liikkumaan bittijengeissä?

Minulla on aina ollut tarve puhua, tarve kirjoittaa. Nautin keskusteluista ihmisten kanssa, erilaiset elämäntarinat ja kohtalot voivat joskus olla melko pysäyttäviäkin. Näkökanta voi muuttua, ehkä myös oppii ymmärtämään ja arvostamaan elämää paremmin. Arjen keskellä vain joskus unohtaa, mikä oikeasti elämässä on tärkeää. Naiset ovat aina olleet puhekoneita, kuka enemmän kuka vähemmän. Pelottavin lause miesväen mielestä lienee iltakymmenen jälkeen vuoteessa lausuttu "kulta mä haluaisin keskustella sun kanssa yhdestä asiasta". Kuinka mies voikaan silloin nukahtaa niin nopeasti, melkein kesken "mä oon kyl aika poikki" -lauseen.. Onneksi tosin urheita keskustelijoitakin löytyy *tähän voisin laittaa peukun, jos osaisin*

Naiset ovat aina olleet verkostoitujia. Muistan muksuna kylällä kokoontuneet ompelukerhot, jonne mentiin juomaan kahvia ja vaihtamaan viimeisimmät juorut. Kai siinä puikkojen kilinäkin joskus kuului. Uskoisin kuitenkin ajatusten vaihtamisen olleen silloinkin tärkeämpää, kuin sen raidallisen villapuseron valmistumisen. Silloin käytiin vielä kylässäkin, nykyään sovitetaan kalentereista päivä, jolloin kahvia ehditään juoda. Tänä päivänä tapaamme toisiamme enemmän verkossa kuin pöydän ääressä. Kauppajonossa nähdessä ja kuulumisia vaihtaessa yleinen toteamus on "joo mä näinkin sun facesta" tai "etkö sä oo huomannu mun facesta?". Jo pienet muksut kyselevät toisiltaan, ootsä facessa?

Miksi elämämme sitten niin suurelta osin on verkossa? Elämä on kiireistä, vaikka loppupeleissä jokainen luo oman kiireensä itse. Verkossa tapaamme ihmiset silloin, kun se meille sopii. On hienoa ja arvostettua, kun kalenteri on täynnä. Itselläni oli joskus sellainen aika. Kalenteri hallitsi minua, minä en kalenteria. Muistan, kun aamulla lähdin kotoa ja illalla myöhään taas laskeuduin tontille takaisin. Viikonloppuisin näin kotini päivänvalossa. Muistan joskus ihmetelleeni, että tällainenko tämä talo on auringonpaisteessa. Siitäkin pitäisi jo jotain ymmärtää, vaan ei. Lopulta kiire loppui yhteen takapenkiltä kuuluneeseen lauseeseen. Tyttäreni kommentti kirjoittaessani risteyksessä yhtä niistä kymmenistä muistilapuista päivän ohjelmaan liittyen pysäytti minut. "Äiti, ei ihminen ole mikään kone". Mietin tuolloin, että neljän vanha lapsi ymmärsi elämästä enemmän kuin minä. Sillä hetkellä käynnistyi karsinta. Tipautin kaiken ylimääräisen (ja niitähän riitti) kalenteristani ja muistan vieläkin ensimmäisen illan, kun saavuin ajoissa kotiin. Aurinko paistoi ja näin talon ensimmäisen kerran kuukausiin päivävalossa tavallisena arki-iltana.

Elämä koostuu vaiheista, tällä hetkellä taas täytän kalenteriani ja se tuntuu hyvältä. Nykyään osaan tehdä sen jo itseäni varjellen eli suunnittelen ajankäyttöäni ja jätän myös vapaata, siis sitä kuuluisaa "omaa aikaa". Pieni kiire pitää minut käynnissä, mutta osaan myös kieltäytyä asioista, joihin aikani ei riitä.

Tuosta tulikin mieleeni.. Kalenterini kertoo tänään olevan lepopäivä. Napsautan siis koneen kiinni ja suuntaan ehkä maaseudun rauhaan laskemaan heinänkorsia.

Hyvää lepopäivää, muista ladata akkusi tulevaan viikkoon!

mäkilähtöjä

Maaliskuussa saapui muutos. Elämä meni kokonaan uusiksi.

Kulunut vuosi oli ollut melkoista myllerryksen aikaa. Oikeastaan elämäni meni lopullisesti sekaisin marraskuussa 2010 äitini kuoltua äkillisesti. Äiti oli aina ollut minulle läheinen; ikuinen neuvonantaja ja murheitteni jakaja. Äiti oli aina läsnä, kun tarvitsin. Ja usein tarvitsin. Äiti ei koskaan pyytänyt mitään. Minä taas pyysin ja usein, aina apua vailla. Kun äiti lähti, lähti pohja elämältä. Napanuora katkesi, ei ollut enää äitiä kuin muistoissa ja valokuvissa. Ja tietysti sydämessä. Silloin aloin tosissaan miettiä elämääni. Iso tyttö jo ja kuitenkin niin hukassa elämänsä kanssa. Mitä elämälleni oli tapahtunut?

Joskus olen miettinyt, pitikö äidin lähteä saadakseni oman vaihteeni päälle? Työssäjaksaminen oli niin ja näin ja elämä muutenkin hakusessa. Päätin vapauttaa itseni, halusin olla itseni kanssa hetken ja tehdä niitä juttuja, mitä en koskaan ollut ehtinyt. Aika on rajallista. Sen olin nyt ymmärtänyt.

Vuorotteluvapaa alkoi maaliskuussa 2011 ja se oli ehkä elämäni paras päätös. Koko vuosi vain itselleni, melko herkullinen ajatus... Tottakai rahallinen pärjääminen pelotti. Töissä ollessakin palkalla eläminen oli liipasimella non-stop ja nyt olin pudottamassa itseäni vielä syvemmälle kuiluun. Joskus vain oma jaksaminen painaa vaa'assa enemmän kuin raha. Koskaan ei tule aikaa, jolloin huomaat olkkarin nurkassa olevan läjässä tarpeeksi rahaa heittäytyäksesi vapaalle. Päätös oli helppo tehdä, en enää välittänyt. Tunsin olevani melko lopussa. Oli pakko tehdä jotain pelastaakseen itsensä. Ja teinkin. Paljon.

Womans heart is a deep ocean of secrets. Elämä heittelee, jos niin haluaa. Kyse on siitä, viekö elämäsi sinua vai sinä elämääsi? Menetkö virran mukana vai pusketko vastavirtaan? On uskallettava tehdä päätöksiä. Koskaan ei ole oikea ja täydellinen aika, sinun pitää vain opetella kuuntelemaan itseäsi. Vuosien varrella olen oppinut luottamaan ystävääni nimeltä Vaisto. Vaisto on viisas kaveri, yleensä melko oikeassa. Maaliskuussa Vaistoni kertoi, että jotain on muuttumassa. Oikeastaan niitä vaistoja oli kaksi; minun ja miehen, joka silloin varoittamatta ja täysin takavasemmalta tuli elämääni. En ole koskaan uskonut harlekiiniosaston "once in a lifetime" -höpötyksiin. En ole nähnyt niitä tapahtuvan in-real-life, siinä(kin) suhteessa olen siis ollut melko skeptinen. Nyt tiedän, että ihmeitä tapahtuu. Minun ihmeeni istuu juuri tälläkin hetkellä tuolla naapurikopissa <3 Sallinette sydämen tähän, jatkossa koitan hymiöitä välttää, koska tuon mieluummin ajatukseni julki sanoilla kuin hassuilla merkeillä.

Mitä koitan tällä kaikella sanoa? Eläkää elämänne nyt. Tehkää asioita, joita haluatte, nyt. Rakentakaa elämästänne sellainen elämä, jossa viihdytte. Elämässä ei ole takuuta. Elämä ei aina mene oikein. Elämä voi olla ihan helvetin epäoikeudenmukainen. Elämä on peli, mutta pelinappulat ovat sinulla. Ole rehellinen itsellesi, se on kaiken lähtökohta. En ole käynyt kouluja ihmisen mielenliikkeistä, minulla ei ole ammattitutkintoa tähän. Olen vain kova pohtimaan elämää ja kyseenalaistamaan asioita. Vihaan rutiineja, haluan rikkoa totuttuja kaavoja, jos tunnen niiden olevan minulle vääriä. Kantapääni on ollut suorastaan riekaleina, mutta on opittukin.

Näillä eväillä näitä ajatuksia tänne kirjoittelen. Toivottavasti saat näistä jotain näkökulmia omaan elämääsi. Jos et, niin mukava että kuitenkin piipahdit riveilläni.

Hyvää elämää, pidä huoli itsestäsi ja läheisistäsi. Muista, elämä on nyt.

...jatkuu seuraavassa numerossa...

siitä se ajatus sitten lähti

Tämä on harjoitus. Tämä on todellakin harjoitus.
 
Olen aina rakastanut kirjoittamista, se on tapani saada ajatukset jäsenneltyä ja toisaalta eräänlainen keino ratkaista ongelmia. Kirjoittaminen on aina ollut minulle helpompaa kuin puhuminen. On jännää huomata, kuinka ongelmat ratkeavat tai vain muuttavat muotoaan, kun ne näkee paperille kirjoitettuna. Ja niitä ongelmiahan on riittänyt.. kuinka usein yön hämärinä hetkinä olenkaan tarttunut kynään ja paperiin saadakseni ajatukseni edes jotenkin kartalle. Elämä ei ole päästänyt minua helpolla, enkä sitä olisi toivonutkaan. Eletty elämä on muokannut minusta pikkuhiljaa sen ihmisen, joka olen juuri nyt.

Vuosikaudet olen miettinyt blogin luomista ja nyt se näemmä on tässä. En oikeasti edes tiedä, miten tämä homma toimii ja hetken mietin myös, kirjoitanko omalla nimelläni. Tajunnanvirtani kantaa usein sen verran lennokkaasti eteenpäin, että päätin kirjoittaa verhon takaa. En halua, että minut osataan yhdistää ajatuksiini henkilökohtaisesti. Sen verran minulla kuitenkin on itsesuojeluvaistoa ja halua suojella yksityiselämääni.

En tiedä, saako joku näistä jotain irti. Jos löydät yhteisen ajatuksen, olen kiitollinen kommenteista.