Vaikea miettiä, mistä aloittaisi. Ja miksi kirjoitan, varsinkin tähän aikaan. Kello on hädintuskin kuusi aamulla. Olen ollut hereillä jo kolme tuntia, pari tuntia taisin viivähtää unessa. En edes enää muista, kuinka kauan olen nukkunut yöni pätkissä. Pari tuntia, tunti valvomista ja pyörimistä, sitten taas ehkä pari tuntia unta. Kunnon uni, syvä ja palauttava, tulee vasta silloin, kun pitäisi jo nousta. En muista, koska olisin viimeksi nukkunut yöni illasta aamuun yhtäjaksoisesti. Joskus, vuosia sitten olin ihan loistava nukkuja.
Kahvi jäähtyy mukissa. Tupa on pimeä, en jaksa sytyttää valoja. Mieleni kaipaa nyt vain tyhjää paperia, sormet kiitävät näppiksellä. Jäsentävät, pyyhkivät pois, koittavat parhaansa mukaan muuntaa riveille sen, mitä pää ja sydän tuntevat. Keittiöstä kuuluva rapina katkaisee ajatuksen. Kissa, ajattelen. Nousen vähän laiskasti ylös, polveen sattuu edelleen. Julkinen terveydenhuolto ei vieläkään pystynyt osoittamaan minulle lääkäriä, joka ehtisi paneutua polvikriisiini. Kerään jalat mukaan ja käyn tarkistamassa tilanteen. Vilkaisen sivumennen myös kahvinkeittimen tilanteen, tyhjä. En jaksa keittää uutta. Kahvinjuominen kello kuuden jälkeen valvottaa, sanovat. Vielä olisi minuutti aikaa, mutta en ota riskiä. Voi olla, että tulisi uneton yö. Hmh. Vitsitkin menneet niin huonoksi. Ei ihme, että hoitolan suuntaan menevässä kyltissäkin lukee Puujalkala. Tutkin rapinaa tarkemmin ja se osoittautuukin kiireisen Mikki Hiiren puuhasteluksi. Kaveri painaa yövuoroa allaskaapissa, roskisten inventaario menossa. Nälkäänsä kai sekin murusia hakee. Yrittäjä ei työaikoja tunne. Kello kilkuttaa kuusi kertaa, jään odottamaan toisen kellon lyöntejä. Odotan, ei vieläkään. Ulkoverannan laudat alkavat näyttää valkoisemmilta, yön pimeys alkaa väistyä aamun tieltä. Melko kliseistä, hymähdän. Makkarin kello torkkuu edelleen, se ontuvasti kilkattava. Kaveri on selkeesti vähän myöhässä.
Pää käy ylikierroksilla, on tehnyt sitä jo parikymmentä vuotta. Ajatukset ajavat unen edelle. Jos olen ennenkin elämässäni seissyt risteyksessä, niin tämä vaihe on kokonainen liikenneympyrä. Kurvissa vauhti kasvaa ja oikean rampin valkkaaminen vaikeutuu. Paljon isoja asioita yhtäaikaa, monta lankaa käsissä. Elämä on tarjonnut haasteita ennenkin, eikä se helpolla halua minua päästää nytkään. Ei ehkä koskaan. En tiedä kuinka vahvaksi ihmisen pitää itsensä marinoida, mutta varsinkin näin öisin omissa ajatuksissa kieriessä se onnistuu oikein mukavasti.
Maailma tarjoaa nyt omaa aikaa. Tapahtumat on peruttu, koulutukset on peruttu, konsertit on peruttu, tuolijooga on peruttu. Elämä kodin ulkopuolella on peruttu. Työt on peruttu (paitsi jos olet hoitaja, silloin saat tulla töihin vaikka suoraan ulkomaanmatkalta - oikeastaan sun pitää tulla suoraan töihin mielellään suoraan lentokentältä, koska hei ne työpaikan puutokset). Kaikki kulkevat varpaillaan, paitsi kaupassa, josta pitää saada A) vessapaperit B) jauhelihat C) kaikkea, mitä luulet loppuelämäsi tarvitsevan kertaa tuhat. Jokaista niistävää hihaanyskijää katsotaan epäillen. Muista metri, lähemmäs ei mennä. Tosin suomalainen ei mene kyllä helpolla muutenkaan, paitsi jos jonotetaan ämpäreitä. Käsidesi saisi olla 110%sta ja kädet pestään tästä iäisyyteen. Eilen käytetyt vaatteet poltetaan porttipielen kokossa ja kotiintullessa jokainen painaa itsensä painepesurilla molemmilta puolilta puhtaaksi, myös korvantaustat.
Ei, en vähättele ongelmaa, mutta kaipaan niin kovin myös sitä toista näkökulmaa. Positiivisuutta. Jonkun, joka sanoo, että tästä selvitään. Realismia. Selkeää ajattelua, yksioikoisia ja oikeita ohjeita (ei niitä wuhan-lääkärin-jossain-kaukana-antamia-ohjeita-jotka-osoittautuivat-täydeksi-potaskaksi-mutta-mitä-totena-faceraamatussa-jaetaan). Tämä on vain notkahdus, josta noustaan. Ei sitä me-kuollaan-kaikki -menttaliteettia, joka nyt hyvin vahvasti on läsnä. Surullista on se, että ihmisiä kuolee. Riskiryhmiin kuuluvia pitää suojella, se on selvä. Omaa käyttäytymistä miettiä. Mikä on tarpeellista ja mikä tarpeetonta? Ongelma on todellinen, mutta paniikki ei ole ratkaisu. Se tyhjentää vain ihmisten päät rationaaliselta ajattelulta ja vessapaperit kauppojen hyllyiltä. Ohjeistus kuuluu: "Välttäkää väkijoukkoja, ostakaa vain tarpeellinen". Ja mitä tekevät ihmiset; ryntäävät laumana kauppaan sellaisen ostohysterian vallassa, mitä ei nähdä edes joulun alusviikoilla. Kaikkein eniten asialle vihkiytyneet päätyvät myös youtuben kanavalle ja käräjäoikeuteen selvittämään, mitä siinä vessapaperihyllyllä oikein tapahtui.
Radiohiljaisuus. Kytken sen nyt hetkeksi päälle omissa aivoissani. Ehkä keitän vielä uuden kupin kahvia ja menen hetkeksi ulos istumaan, kuuntelemaan luonnon ääniä.
Kun tämä joskus on ohi ja tilanne normalisoituu, haluan muistaa tästä ajasta muutakin kuin tyhjät vessapaperihyllyt.
Ikean sanoin: Ihanaa olla kotona (paitsi jos on pakko).
