Tuon kellon muistan lapsuudestani. Vihasin sitä. Se oli aivan liian vanhanaikainen modernisti seiskytluvun tyyliin sisustettuun kotiimme. Keltaisen ruutukankaisen sohvan ja vanerikirjahyllyn (puupintaiseksi naamioidun) kaveriksi, ikkunassa ruskeakukalliset verhot - liian pienet niin isoon ikkunaan ja isolla kuviolla tietysti. Niiden kanssa riitelemässä ruskea vanhanaikainen seinäkello, joka piti kamalaa ääntä. Kun kerran se lyöntivetokin siitä piti aina vetää. Silti sen tasainen ääni kuulosti yön tunteina rauhoittavalta. Se oli talon muuttumaton asia, sai omalla tavallaan talon hengittämään ja tuntumaan elävältä.
Tänään mietin taas elämää. Kuinka asiat menneestä ja nykyhetkestä lopulta nivoutuvat yhteen tavalla, jota emme milloinkaan olisi voineet ennalta aavistaa. Kello palasi luokseni. Kunnostuksen jälkeen aion viedä sen omalle paikalleen tupani hirsiseinälle. Lyödä naulan seinään, ripustaa kellon paikoilleen, vetää lyönti- ja käyntivedon ja jäädä kuuntelemaan, kuinka se ensimmäisen kerran aloittaa sen vanhan tutun dingdong-laulunsa. Tuntuu hyvältä, että se palaa kotiin. Luultavasti jonain päivänä sitä vihataan nuoremmissa polvissa samalla tavoin, kuin itse tein taannoin. Käyvät salaa pysäyttämässä heilurin, jotta saavat yöllä nukuttua. Niin se vain on, että muutamassa vuosikymmenessä asiat oppii näkemään eri tavalla. Muistojen muodostumiseen tarvitaan aikaa, vuosikymmenien läpi säilyneet tutut esineet tuovat jonkinlaista turvallisuutta elämään. Niiden ohuet, läpinäkyvät seitit punovat verkkoa menneisyydestä tähän hetkeen tavalla, jonka vain itse tunnemme.
Ehkäpä tuo kello osaltaan merkitsee uuden ajan alkua, sillä uusi aika on alkanut.
