Olen kuin vanha talo - jos lakkaat lämmittämästä minua, rapistun.

Kävin tänään kotona. Tai talossa, joka ennen oli kotini.

Kodilta se tuntuu vieläkin, tutut nurkat odottavat pihalle tulijaa. Siinä nököttää verstas, se puolikuntoinen. Näyttää syylliseltä, kun ei valmistunutkaan. Miten olisi valmistunut, kun elämä kääntyi kaikkea vastaan. Siinä lautaläjä, sillekin pitäisi jotain tehdä. Kai siitä piti tulla seinää, nyt se vain pitäisi kantaa johonkin pois silmistä. Lintujen ruokintapaikka on tyhjä, miten ne raukat nyt pärjäävät? Kuka ruokkii? Kaksitoista vuotta tontti täynnä elämää, iloineen ja suruineen. Raskaita asioita, joskin myös melkoisia onnenhetkiä. Talon jokainen nurkka on täynnä muistoja - ihmisistä, tapahtumista, eläimistä, elämänmuutoksista, onnistumisen hetkistä ja surun varjoisista syövereistä, naurua ja kyyneliä. Hetkistä, kun vain tekisi mieli antaa periksi ja kuitenkin tietää, ettei anna. Monta unetonta yötä, monta kahvimukillista, monta toimintasuunnitelmaa varasuunnitelmineen. Jotkut onnistuivat, jotkut eivät. Parhaat mukilliset on aina juotu seurassa, nauru ja ironia ovat vuorotelleet. Tuossa talossa on parannettu maailmaa, paljon. Tuossa talossa olen yrittänyt parantaa omaa maailmaani, siinä kuitenkaan aina onnistumatta. Toistenkin maailmaa olen yrittänyt parantaa, ainakin se useasti pannullisen jälkeen tuntui paremmalta. Tuossa talossa olen nähnyt tyttäreni kasvavan nuoreksi naiseksi, lapsuuden sammakkoleikit vaihtuivat farkkuihin ja ripsiväriin. Sammakkomekko minulla on silti tallessa vieläkin, se vihreä sitruunakuvioinen hävitettäväksi jo aikoinaan tuomittu. Lapsestaan on vaikea päästää irti, hihna pitenee ja pitenee ja sitä vain pelkää, koska on tullut aika katkaista se. Muistan ensimmäiset syksyt. Piti ottaa koira aina mukaan roskapussikeikalle, kun pelotti. Ulkona oli niin pimeää eikä tietysti yhtään katuvaloa, maalla. Joskus muistan säkkipimeässä koiria lenkittäessäni huomanneeni, että kävelemme koko kopla ojassa. Se niistä koiran vaistoista, kiipesimme takaisin tielle. Ensimmäinen talvi pelotti, miten saan tämän pysymään lämpimänä? Muistan kun tyttäreni oppi ajamaan pyörällä ja jarruttamaan ojan pohjalle, koitin kertoa että helpompiakin tapoja olisi. Muistan myös tuon samaisen pikkutytön punaisen saappaan heilautuksen ylös rakennustelineille, koskaan en ole niin vikkelästi kiivennyt tikkaita ylös. Muistan myös monta muuta asiaa, paljon muistoja olen säästänyt tuvan nurkassa olevaan mustaan isoon arkkuun. Siellä on piirustuksia, askarteluja, postikortteja. Muistan tyttäreni onnesta hehkuvat kasvot "kato äiti mitä me askarreltiin, maalasin tän ihan ite". Ja kissanpentuja, paljon kissanpentuja. Joka kerta ne olivat yhtä suloisia, joka kerta teki kipeää luopua. Muistan myös sen öisen myrskyn, jota pressut eivät enää kestäneet. Siellä mentiin kilpaa tippujen kanssa välivintissä ämpärit kourassa ja toinen katolla pressuja paikoilleen repien.

Niin paljon muistoja ja elettyä elämää. Tärkeimmät muistot eivät kuitenkaan ole arkuissa tai kehyksissä, vaan sydämessä.

Ymmärrän pääpyövelin päätösten vaikeutta, sillä minä olen se, joka on katkaisemassa kotimme kaulan. Pikkuhiljaa talo tyhjenee. Nurkista ja kaapeista löytyy tavaroita, jotka ovat olleet hukassa viimeiset kymmenen vuotta. Talo näyttää surulliselta, rikkirevityltä. Haluaisi vain, että tämä vaihe olisi nopeasti ohi. Vähän kuin äkkikuolema, tästä pitää päästä nopeasti eteenpäin.

Mutta hei.. älä pelkää Talo. Lupaan parhaan kykyni mukaan pitää sinut lämpimänä, ettet rapistuisi. Sinä annoit perheelleni kodin - minä huolehdin nyt sinusta, kunnes tiemme eroavat.

tears for fears

Kävin eilen pitkästä aikaa puhumassa äidin kanssa. Nykyään tiedän takuuvarmasti aina, mistä äidin löytää.

Toisin oli ennen. Äiti oli aina baanalla, ruskea pieni japsi sai kenkää eikä vähiten risteysalueilla - kasarikoneen ulina kuului ainakin kolmen korttelin päähän. Jos satuin istumaan kyydissä, pelotti. Peitin silmät käsilläni ja vikisin hiljaa, jotta eikö tuo olisi saanut tulla tuolta? Äiti vastasi, että juu - mutta me ehdittiin ensin. Automaattiryyppy (onneksi vain autossa) jäi aina alkukilometreiksi päälle ja jos äänisaasteesta voisi sakottaa, äidillä olisi kaappi täynnä viitteellisiä tilisiirtoja valtiolta. Silti se pieni ruskea japsi kuljettajineen oli varsinainen Rescue 911 -auto. Maailmassa ei ole seinää, johon niiden kiirelähtöjen tukkimiehen kirjanpito mahtuisi. Parhaita kertoja olivat sellaiset, jolloin soitin hädissäni kuskausapua ja äiti kysyi, koska piti olla ja missä ja veti samalla pipoa päähän. Kertoessani, että oikeastaan piti olla jo viisi minuuttia sitten ja ehditkö ja missä oot, vastaus oli että autossa jo - mihin suuntaan vedän vilkun?

Eilen tuli yhtäkkiä Olo. Tiedättehän Olon? Se on se tunne, kun yhtäkkiä vain tiedät mitä sinun pitää tehdä juuri nyt. Minun piti käydä puhumassa äidin kanssa. Nappasin auton avaimet pöydältä, kynttilän hyllyltä ja hyppäsin autoon. Se oli hyvä keskustelu. Jos oikein pinnistin, saatoin kuulla myös vastaukset. Ongelma on oikeastaan vain se, että äiti on kuollut. Äiti lähti kaksi vuotta sitten yhtä nopeasti, kuin aina oli lähtenyt. Avaimet kouraan ja oven pamahdus kertoi äidin menneen. Tosin tuolloin kaksi vuotta sitten pamahdus kuului päästä, vain äiti pystyi sen kuulemaan. Kukaan muu ei sitä silloin ymmärtänyt. Verisuoni katkesi ja teki lopun kaikesta. Alkoi hidas ja tuskallinen Suuren Hiljaisuuden ympäröimä matka mustalle alueelle, josta ei ollut paluuta. Onneksi me emme sitä vielä silloin tienneet. Kaksi viikkoa toivoimme, uskoimme, pelkäsimme, valvoimme. Torstai-iltana äidin unesta tuli ikuista. 

Vasta nyt pystyn käymään haudalla ilman, että itku tulisi joka kerta. Eilen ei ollut sellainen kerta, järjettömän suuri ikävä ja suru valtasi mielen. En vain ymmärrä, miksi äidin piti lähteä. En ymmärrä.

Äidin kuolemasta opin sen, että elämä voi olla ohi hetkessä. Kukaan ei ole ikuinen, ei välttämättä läsnä enää edes huomenna. Äiti ajatteli lähtiessäänkin meitä, valmisteli hellästi tulevaan. Kaksi viikkoa istuin sairaalasängyn vieressä ja puhuin, pidin kädestä kiinni ja puhuin, yritin nähdä edes jotain elettä kasvoilla. Ja puhuin. Silloinkin keskustelumme olivat samanlaisia kuin eilinen. Minä puhuin saamatta vastauksia. Toivoin vain, että äiti kuulisi.

Eilen äiti varmasti kuuli, tiedän sen. Puhuin haudalla niitä näitä. Kynttilä lepatti lyhdyssä ja lukuun ottamatta linnun huutoa hautausmaa oli hiljainen. Muutamia autoja kulki ohi kauempana olevalla tiellä, mutta kukaan ei ollut näkemässä lähes nelikymppisen naisen surua. Sen, joka seisoi äitinsä haudalla pimentyvässä illassa kyyneleiden valuessa poskille. Kyyneleet valuivat, mutta kukaan ei nähnyt. Paitsi äiti. Sieltä jostain.

Nyt tiedän, että selviän. Selviän tästä elämästä ja sen haasteista. Elämä on edelleen monimutkaista, mutta monella tavalla hyvää. Haluan uskoa, että vaikeimmat ajat ovat takana.

Ai niin, yksi juttu. Äiti, siis jos satut olemaan kuulolla siellä jossain. Siitä pienestä ruskeasta kasarijapsista - se on nykyään minun autoni <3