Kävin tänään kotona. Tai talossa, joka ennen oli kotini.
Kodilta se tuntuu vieläkin, tutut nurkat odottavat pihalle tulijaa. Siinä nököttää verstas, se puolikuntoinen. Näyttää syylliseltä, kun ei valmistunutkaan. Miten olisi valmistunut, kun elämä kääntyi kaikkea vastaan. Siinä lautaläjä, sillekin pitäisi jotain tehdä. Kai siitä piti tulla seinää, nyt se vain pitäisi kantaa johonkin pois silmistä. Lintujen ruokintapaikka on tyhjä, miten ne raukat nyt pärjäävät? Kuka ruokkii? Kaksitoista vuotta tontti täynnä elämää, iloineen ja suruineen. Raskaita asioita, joskin myös melkoisia onnenhetkiä. Talon jokainen nurkka on täynnä muistoja - ihmisistä, tapahtumista, eläimistä, elämänmuutoksista, onnistumisen hetkistä ja surun varjoisista syövereistä, naurua ja kyyneliä. Hetkistä, kun vain tekisi mieli antaa periksi ja kuitenkin tietää, ettei anna. Monta unetonta yötä, monta kahvimukillista, monta toimintasuunnitelmaa varasuunnitelmineen. Jotkut onnistuivat, jotkut eivät. Parhaat mukilliset on aina juotu seurassa, nauru ja ironia ovat vuorotelleet. Tuossa talossa on parannettu maailmaa, paljon. Tuossa talossa olen yrittänyt parantaa omaa maailmaani, siinä kuitenkaan aina onnistumatta. Toistenkin maailmaa olen yrittänyt parantaa, ainakin se useasti pannullisen jälkeen tuntui paremmalta. Tuossa talossa olen nähnyt tyttäreni kasvavan nuoreksi naiseksi, lapsuuden sammakkoleikit vaihtuivat farkkuihin ja ripsiväriin. Sammakkomekko minulla on silti tallessa vieläkin, se vihreä sitruunakuvioinen hävitettäväksi jo aikoinaan tuomittu. Lapsestaan on vaikea päästää irti, hihna pitenee ja pitenee ja sitä vain pelkää, koska on tullut aika katkaista se. Muistan ensimmäiset syksyt. Piti ottaa koira aina mukaan roskapussikeikalle, kun pelotti. Ulkona oli niin pimeää eikä tietysti yhtään katuvaloa, maalla. Joskus muistan säkkipimeässä koiria lenkittäessäni huomanneeni, että kävelemme koko kopla ojassa. Se niistä koiran vaistoista, kiipesimme takaisin tielle. Ensimmäinen talvi pelotti, miten saan tämän pysymään lämpimänä? Muistan kun tyttäreni oppi ajamaan pyörällä ja jarruttamaan ojan pohjalle, koitin kertoa että helpompiakin tapoja olisi. Muistan myös tuon samaisen pikkutytön punaisen saappaan heilautuksen ylös rakennustelineille, koskaan en ole niin vikkelästi kiivennyt tikkaita ylös. Muistan myös monta muuta asiaa, paljon muistoja olen säästänyt tuvan nurkassa olevaan mustaan isoon arkkuun. Siellä on piirustuksia, askarteluja, postikortteja. Muistan tyttäreni onnesta hehkuvat kasvot "kato äiti mitä me askarreltiin, maalasin tän ihan ite". Ja kissanpentuja, paljon kissanpentuja. Joka kerta ne olivat yhtä suloisia, joka kerta teki kipeää luopua. Muistan myös sen öisen myrskyn, jota pressut eivät enää kestäneet. Siellä mentiin kilpaa tippujen kanssa välivintissä ämpärit kourassa ja toinen katolla pressuja paikoilleen repien.
Niin paljon muistoja ja elettyä elämää. Tärkeimmät muistot eivät kuitenkaan ole arkuissa tai kehyksissä, vaan sydämessä.
Ymmärrän pääpyövelin päätösten vaikeutta, sillä minä olen se, joka on katkaisemassa kotimme kaulan. Pikkuhiljaa talo tyhjenee. Nurkista ja kaapeista löytyy tavaroita, jotka ovat olleet hukassa viimeiset kymmenen vuotta. Talo näyttää surulliselta, rikkirevityltä. Haluaisi vain, että tämä vaihe olisi nopeasti ohi. Vähän kuin äkkikuolema, tästä pitää päästä nopeasti eteenpäin.
Mutta hei.. älä pelkää Talo. Lupaan parhaan kykyni mukaan pitää sinut lämpimänä, ettet rapistuisi. Sinä annoit perheelleni kodin - minä huolehdin nyt sinusta, kunnes tiemme eroavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti