Kävin eilen pitkästä aikaa puhumassa äidin kanssa. Nykyään tiedän takuuvarmasti aina, mistä äidin löytää.
Toisin oli ennen. Äiti oli aina baanalla, ruskea pieni japsi sai kenkää eikä vähiten risteysalueilla - kasarikoneen ulina kuului ainakin kolmen korttelin päähän. Jos satuin istumaan kyydissä, pelotti. Peitin silmät käsilläni ja vikisin hiljaa, jotta eikö tuo olisi saanut tulla tuolta? Äiti vastasi, että juu - mutta me ehdittiin ensin. Automaattiryyppy (onneksi vain autossa) jäi aina alkukilometreiksi päälle ja jos äänisaasteesta voisi sakottaa, äidillä olisi kaappi täynnä viitteellisiä tilisiirtoja valtiolta. Silti se pieni ruskea japsi kuljettajineen oli varsinainen Rescue 911 -auto. Maailmassa ei ole seinää, johon niiden kiirelähtöjen tukkimiehen kirjanpito mahtuisi. Parhaita kertoja olivat sellaiset, jolloin soitin hädissäni kuskausapua ja äiti kysyi, koska piti olla ja missä ja veti samalla pipoa päähän. Kertoessani, että oikeastaan piti olla jo viisi minuuttia sitten ja ehditkö ja missä oot, vastaus oli että autossa jo - mihin suuntaan vedän vilkun?
Eilen tuli yhtäkkiä Olo. Tiedättehän Olon? Se on se tunne, kun yhtäkkiä vain tiedät mitä sinun pitää tehdä juuri nyt. Minun piti käydä puhumassa äidin kanssa. Nappasin auton avaimet pöydältä, kynttilän hyllyltä ja hyppäsin autoon. Se oli hyvä keskustelu. Jos oikein pinnistin, saatoin kuulla myös vastaukset. Ongelma on oikeastaan vain se, että äiti on kuollut. Äiti lähti kaksi vuotta sitten yhtä nopeasti, kuin aina oli lähtenyt. Avaimet kouraan ja oven pamahdus kertoi äidin menneen. Tosin tuolloin kaksi vuotta sitten pamahdus kuului päästä, vain äiti pystyi sen kuulemaan. Kukaan muu ei sitä silloin ymmärtänyt. Verisuoni katkesi ja teki lopun kaikesta. Alkoi hidas ja tuskallinen Suuren Hiljaisuuden ympäröimä matka mustalle alueelle, josta ei ollut paluuta. Onneksi me emme sitä vielä silloin tienneet. Kaksi viikkoa toivoimme, uskoimme, pelkäsimme, valvoimme. Torstai-iltana äidin unesta tuli ikuista.
Vasta nyt pystyn käymään haudalla ilman, että itku tulisi joka kerta. Eilen ei ollut sellainen kerta, järjettömän suuri ikävä ja suru valtasi mielen. En vain ymmärrä, miksi äidin piti lähteä. En ymmärrä.
Äidin kuolemasta opin sen, että elämä voi olla ohi hetkessä. Kukaan ei ole ikuinen, ei välttämättä läsnä enää edes huomenna. Äiti ajatteli lähtiessäänkin meitä, valmisteli hellästi tulevaan. Kaksi viikkoa istuin sairaalasängyn vieressä ja puhuin, pidin kädestä kiinni ja puhuin, yritin nähdä edes jotain elettä kasvoilla. Ja puhuin. Silloinkin keskustelumme olivat samanlaisia kuin eilinen. Minä puhuin saamatta vastauksia. Toivoin vain, että äiti kuulisi.
Eilen äiti varmasti kuuli, tiedän sen. Puhuin haudalla niitä näitä. Kynttilä lepatti lyhdyssä ja lukuun ottamatta linnun huutoa hautausmaa oli hiljainen. Muutamia autoja kulki ohi kauempana olevalla tiellä, mutta kukaan ei ollut näkemässä lähes nelikymppisen naisen surua. Sen, joka seisoi äitinsä haudalla pimentyvässä illassa kyyneleiden valuessa poskille. Kyyneleet valuivat, mutta kukaan ei nähnyt. Paitsi äiti. Sieltä jostain.
Nyt tiedän, että selviän. Selviän tästä elämästä ja sen haasteista. Elämä on edelleen monimutkaista, mutta monella tavalla hyvää. Haluan uskoa, että vaikeimmat ajat ovat takana.
Ai niin, yksi juttu. Äiti, siis jos satut olemaan kuulolla siellä jossain. Siitä pienestä ruskeasta kasarijapsista - se on nykyään minun autoni <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti