elämää pikakelauksella

Taas se tunne. Miksi kirjoitan? Kuka näitä lukee? Tilastojen mukaan lukijoita on, se auttaa pysymään blogin syrjässä kiinni eli kirjoittaminen jatkukoon. Olkoon tämä oma yksityinen shrinkkerin vastaanottoni itseni kanssa. Pää toimii tällä hetkellä ylikuormituksella. Niin paljon asioita tapahtuu nyt ympärilläni ja sisäänrakennettuna minussa edelleen elää kärryille pääsemisen toivo. Koitetaan, ehdinkö tämän kärryn kyytiin.

Viime vuosien elämäni on kuin elämänkaaren pienoismalli, pikakelausversio. Joskus olen miettinyt, kuljenko tieni loppuun asti näin nopeasti. Onneksi tulevaa ei tiedä, vaikkakin uskonkin olevan olemassa jonkun tai jonkin, joka näkee aina muutaman kilometrin ja päivän edellemme - joku, joka tietää mitä tulee tapahtumaan. Se on yhtä aikaa rauhoittava ja pelottava ajatus.

Elämäni on aina ollut hektistä. Olen itse tehnyt siitä sellaisen, jos hiljentymistä on ollut havaittavissa. Pelkään hiljaisuutta, en ole tottunut vain olemaan. Toisaalta tuntuu pelottavalta, että kyky rentoutua puuttuu. Ihminen koukuttuu joskus tehokkuuden tunteeseen, tehokkuus ruokkii tehokkuutta. On erikseen pyydettävä lupaa itseltään saada vain olla hetki.

Meillä jokaisella on tiettyjä paikkoja tai tapoja rauhoittua. Kun elämä alkaa kuristaa liikaa, palaan lähtöruutuun. Omaan synnyinkotiini, jonka seinällä olevassa kalenterissa edelleen on avoinna tammikuu 1991. Silloin tuossa talossa viimeksi asuttiin, silloin sen uuneja lämmitettiin ja hellalla keitettiin kahvit, työnnettiin lumikolalla pihaa tyhjäksi auton kääntyä. Minä olen lähtenyt sieltä jo paljon aiemmin, vaikka henkisesti tuo talo seuraa minua aina. Lähtö oli yhtä aikaa helppo ja vaikea. Piti kasvaa itsenäiseksi yhdessä kesässä. Kaikki muuttui, koko elämä. Tuolla paikalla on minuun ristiriitainen vaikutus. Toisaalta se on paikka, jossa on ollut onnen hetkiä. Muistan aina ne kesäiset aamut, mihin kohtaan keittiön seinää auringon säteet osuivat. Toisaalta siihen liittyy elämäni vaikeimpia muistoja. Muistoja, joista osan saisi huuhtoa iäksi pois. Mitä ihminen tekee huonoilla muistoilla? Miksi niitä pitää kantaa mukana? Minulla on teoria ihmisen mielestä. Jokainen tapahtuma ja asia on tallennettu mielen lokerikkoon. Osan muistamme, osaa emme. Ne kaikki ovat kuitenkin olemassa. Ihmisen mieli on armollinen; pahimmat muistot se pitää suljetuissa lokeroissa niin, etteivät ne lokerot ehkä koskaan aukea. Kun aikaa kuluu ja sietokykysi ja voimasi kasvavat, mieli voi varovasti raottaa lokerikkoa ikään kuin kuulostellakseen, oletko jo valmis käsittelemään jonkun osan mennyttä aikaa. On pelottavaa, miten yhtäkkiä muistat kuvantarkasti jotain, joka vuosikymmenet on odottanut päivänvalon näkemistä lokeronsa takakulmassa. Kai se vain on niin, että eteenpäin ei voi jatkaa kohtaamatta historiaansa. Historia on voimavara, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta avautuvatko nuo kaikki lokerikot joskus? Sitä ei voi tietää.

Jos historia ja sen antamat kokemukset vahvistavat, niin tekevät myös vastoinkäymiset. Joskus elämän on hyväkin kyykyttää, se pitää sopivan nöyränä ja muistuttaa siitä, että on olemassa meitä suurempia voimia. Emme voi hallita kaikkea, vaikka haluaisimmekin. Tulee myös aika, jolloin kyykytykseen voi kyllästyä. Tuntuu, ettei elämällä ole tarjota muuta kuin haasteita. Tiedätkö pelin, jossa torjutaan vastustajan hyökkäyksiä? Olet areenalla pälyillen joka suuntaan, odottaen seuraavaa hyökkäystä. Mietit, onko siihen aseita? Mietit, kuinka kauan vielä jaksat? Koska peli on ohi, onko maali jo lähellä? Häviätkö vai voitatko?

Tällä hetkellä omalla areenallani tuntuu, että käänne parempaan olisi tapahtunut. Tänään on ollut erikoisen hyvä päivä, mikä tosin laittaa aina epäilemään huomista. Pelkään olevani kohta kentällä taas, olen ollut siellä jo niin monta vuotta. Eikö olisi jo seuraavan pelaajan vuoro.

Näissä ajatuksissa lasken aseeni tältä päivältä ja jään odottamaan, minkälaiset turnajaiset huomiselle on luvassa.. Pitäkää huoli itsestänne ja suojatkaa selustanne, sillä elämä on peliä.