Netti on jännä maailma. Se huijaa sinua tuntemaan, että jaat ajatuksiasi parin ystäväsi kanssa kunnes huomaat, että kirjoittamasi sanat leviävät kauas bittiavaruuteen. Tavallaan asetat omat ajatuksesi ja sielusi netin foorumin raadeltavaksi, annat itse luvan siihen kirjoittamalla nettitaivaan lehdille. Joku ymmärtää sinut oikein, joku väärin. Joku ei ymmärrä sinua lainkaan. Mikä sitten ajaa kirjoittamaan ja liikkumaan bittijengeissä?
Minulla on aina ollut tarve puhua, tarve kirjoittaa. Nautin keskusteluista ihmisten kanssa, erilaiset elämäntarinat ja kohtalot voivat joskus olla melko pysäyttäviäkin. Näkökanta voi muuttua, ehkä myös oppii ymmärtämään ja arvostamaan elämää paremmin. Arjen keskellä vain joskus unohtaa, mikä oikeasti elämässä on tärkeää. Naiset ovat aina olleet puhekoneita, kuka enemmän kuka vähemmän. Pelottavin lause miesväen mielestä lienee iltakymmenen jälkeen vuoteessa lausuttu "kulta mä haluaisin keskustella sun kanssa yhdestä asiasta". Kuinka mies voikaan silloin nukahtaa niin nopeasti, melkein kesken "mä oon kyl aika poikki" -lauseen.. Onneksi tosin urheita keskustelijoitakin löytyy *tähän voisin laittaa peukun, jos osaisin*
Naiset ovat aina olleet verkostoitujia. Muistan muksuna kylällä kokoontuneet ompelukerhot, jonne mentiin juomaan kahvia ja vaihtamaan viimeisimmät juorut. Kai siinä puikkojen kilinäkin joskus kuului. Uskoisin kuitenkin ajatusten vaihtamisen olleen silloinkin tärkeämpää, kuin sen raidallisen villapuseron valmistumisen. Silloin käytiin vielä kylässäkin, nykyään sovitetaan kalentereista päivä, jolloin kahvia ehditään juoda. Tänä päivänä tapaamme toisiamme enemmän verkossa kuin pöydän ääressä. Kauppajonossa nähdessä ja kuulumisia vaihtaessa yleinen toteamus on "joo mä näinkin sun facesta" tai "etkö sä oo huomannu mun facesta?". Jo pienet muksut kyselevät toisiltaan, ootsä facessa?
Miksi elämämme sitten niin suurelta osin on verkossa? Elämä on kiireistä, vaikka loppupeleissä jokainen luo oman kiireensä itse. Verkossa tapaamme ihmiset silloin, kun se meille sopii. On hienoa ja arvostettua, kun kalenteri on täynnä. Itselläni oli joskus sellainen aika. Kalenteri hallitsi minua, minä en kalenteria. Muistan, kun aamulla lähdin kotoa ja illalla myöhään taas laskeuduin tontille takaisin. Viikonloppuisin näin kotini päivänvalossa. Muistan joskus ihmetelleeni, että tällainenko tämä talo on auringonpaisteessa. Siitäkin pitäisi jo jotain ymmärtää, vaan ei. Lopulta kiire loppui yhteen takapenkiltä kuuluneeseen lauseeseen. Tyttäreni kommentti kirjoittaessani risteyksessä yhtä niistä kymmenistä muistilapuista päivän ohjelmaan liittyen pysäytti minut. "Äiti, ei ihminen ole mikään kone". Mietin tuolloin, että neljän vanha lapsi ymmärsi elämästä enemmän kuin minä. Sillä hetkellä käynnistyi karsinta. Tipautin kaiken ylimääräisen (ja niitähän riitti) kalenteristani ja muistan vieläkin ensimmäisen illan, kun saavuin ajoissa kotiin. Aurinko paistoi ja näin talon ensimmäisen kerran kuukausiin päivävalossa tavallisena arki-iltana.
Elämä koostuu vaiheista, tällä hetkellä taas täytän kalenteriani ja se tuntuu hyvältä. Nykyään osaan tehdä sen jo itseäni varjellen eli suunnittelen ajankäyttöäni ja jätän myös vapaata, siis sitä kuuluisaa "omaa aikaa". Pieni kiire pitää minut käynnissä, mutta osaan myös kieltäytyä asioista, joihin aikani ei riitä.
Tuosta tulikin mieleeni.. Kalenterini kertoo tänään olevan lepopäivä. Napsautan siis koneen kiinni ja suuntaan ehkä maaseudun rauhaan laskemaan heinänkorsia.
Hyvää lepopäivää, muista ladata akkusi tulevaan viikkoon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti