nelkytvuotinen sota

Neljäkymmentävuotias nainen tuijottaa minua peilistä.

Leuan alla heilahtelee heltta ja toissapäivänä sen nähtiin pussailevan allejaan - kuulemma Allin-päivän kunniaksi. Rengas on tukevasti vyötäröllä paikoillaan, raitapaita korostaa kivasti lanteen runsaita kurveja. Siis todella runsaita. Ja todella kivasti. Saa näyttämään vähän kuin kolmiulotteiselta hahmolta, äärettömyys saa uuden merkityksen. Nainen suoraan Heurekasta, Luojan pikku koe. Kroppa äidiltä, värit isältä eikä se paketti sitten paljoa enempää olisi voinut väärin mennäkään. Kiitos Luoja ja kiva, että sait ihan ikioman maanantaikappaleesi. Myös soppakuurifirmat ja Poly Color kiittävät. Tukkakin liian pitkäksi päässyt ja hapsottaa. Mikä perhana senkin on? Aina se hapsottaa, ei auta silottavat mönjät. Tai auttavat, silloin tukka menee kivasti pitkin päätä. Se ohut hiirenhäntä. Välillä puhaltelee haivenia silmiltään nähdäkseen eteensä - varma merkki siitä, että parturiin olisi pitänyt soittaa jo toissakuussa, tai toissavuonna. Kohdevalo zoomaa suoraan niihin muutamaan harmaaseen, jotka sitkeästi puskevat esiin Herkullisen ruskean (sävy 500) seasta. Ja se runko. Voi voi se runko.. Olisihan siihen saanut tulla pituutta enemmän, niin kilotkin olisivat kohdallaan. Toisaalta olisi melko jännää elää kolmemetrisenä.. Jossain vaiheessa sitä vain huomasi pituuskasvun pysähtyneen ja leveyskasvun alkaneen. Murrosikä vaihtui ikämurrokseen. No hätäkö tässä, ovenkarmien leveys on riittänyt. Ei ole tarvittu moottorisahaa. Vielä.

Aikuisen naisen hetki peilin kanssa voi olla pelottava tai hyvin pelottava. Hetki itsekriittisyydelle, vaikkei siihen yleensä sorru. Yleensä kritiikki kohdistuu pinnan alle; tekemisiin, sanomisiin ja tekemättä jättämisiin. Peilistä tarkistaa nopeasti vain, että kaikki tarkoitetut vaatteet ovat puettuna eivätkä vielä osittain sängyn päällä. Jos on ollut vähän enemmän aikaa, niin myös tukka kammattu. Tai no ainakin hainhampaalla kiinni. Aina se on tarkka itsestään ollut, joskus jopa molemmat sukat ovat ehjät (ja samaa paria). Sukkahousut ovatkin sitten vähän niin ja näin..

Peilin edessä olo on kuin katsastuksessa olisi. Fiikus (toim. huom. "autoni") kävi äskettäin keräilemässä vikalistan katsastusinssin luupin alla. Olisi se yhtä riemua joutua itse samanlaiseen tsekkaukseen, katsottaisiin onko väljyyttä tai roiskiikö öljyjä. Näyttävätkö lamput samaan suuntaan ja roikkuuko perä. Ajokilometrejä on kertynyt, pieniä päästöjä on havaittavissa ja tiivisteet roiskivat sieltä täältä. Voipi olla, jotta ajokielto siitä ropsahtaisi.

Hymähdän peilikuvalle ja sammutan valon. Ehkä tärkeintä elämässä on kuitenkin katsoa itseään silmiin ja miettiä, tuleeko peilikuvan tyypin kanssa toimeen. Tällä hetkellä olemme suht väleissä ja se on elämässä tärkeintä. Ei kurvit, ei päästöt, vaan se, että hymyilen ja peilikuvani hymyilee takaisin.

Näihin peilikuviin - näihin tunnelmiin.

Hyvää helmikuuta my friends, kevät on muuten mun ajanlaskuni mukaan virallisesti alkanut!

new time has come (on the wall)

Seinäkello lepää keittiön pöydällä. Kattovalon alla koitan tarkistella vahinkoja, pyyhin pölyjä ja lisää kipeää paljastuu.  Osa näyttää pahalta, nirhaumat saa ehkä peitettyä tummalla lakalla. Tummanruskea lakattu pinta on saanut muutaman vekin, heiluri hävinnyt. Niin tässä elämässä joskus käy. Onneksi lasit ovat säilyneet ehjänä. Alkuperäinen suunnitelmani muuttuu, kello saa pitää osan kolhuistaan. Eletty elämä saa näkyä, onhan niitä kolhuja minussakin. Elämä ei ole säästänyt kummankaan lakkapintaa, valon alla pintakolhut näkee selvästi. Puhuessa paljastuvat joskus jopa sielun kolhut. 

Tuon kellon muistan lapsuudestani. Vihasin sitä. Se oli aivan liian vanhanaikainen modernisti seiskytluvun tyyliin sisustettuun kotiimme. Keltaisen ruutukankaisen sohvan ja vanerikirjahyllyn (puupintaiseksi naamioidun) kaveriksi, ikkunassa ruskeakukalliset verhot - liian pienet niin isoon ikkunaan ja isolla kuviolla tietysti. Niiden kanssa riitelemässä ruskea vanhanaikainen seinäkello, joka piti kamalaa ääntä. Kun kerran se lyöntivetokin siitä piti aina vetää. Silti sen tasainen ääni kuulosti yön tunteina rauhoittavalta. Se oli talon muuttumaton asia, sai omalla tavallaan talon hengittämään ja tuntumaan elävältä.

Tänään mietin taas elämää. Kuinka asiat menneestä ja nykyhetkestä lopulta nivoutuvat yhteen tavalla, jota emme milloinkaan olisi voineet ennalta aavistaa. Kello palasi luokseni. Kunnostuksen jälkeen aion viedä sen omalle paikalleen tupani hirsiseinälle. Lyödä naulan seinään, ripustaa kellon paikoilleen, vetää lyönti- ja käyntivedon ja jäädä kuuntelemaan, kuinka se ensimmäisen kerran aloittaa sen vanhan tutun dingdong-laulunsa. Tuntuu hyvältä, että se palaa kotiin. Luultavasti jonain päivänä sitä vihataan nuoremmissa polvissa samalla tavoin, kuin itse tein taannoin. Käyvät salaa pysäyttämässä heilurin, jotta saavat yöllä nukuttua. Niin se vain on, että muutamassa vuosikymmenessä asiat oppii näkemään eri tavalla. Muistojen muodostumiseen tarvitaan aikaa, vuosikymmenien läpi säilyneet tutut esineet tuovat jonkinlaista turvallisuutta elämään. Niiden ohuet, läpinäkyvät seitit punovat verkkoa menneisyydestä tähän hetkeen tavalla, jonka vain itse tunnemme. 

Ehkäpä tuo kello osaltaan merkitsee uuden ajan alkua, sillä uusi aika on alkanut.