Neljäkymmentävuotias nainen tuijottaa minua peilistä.
Leuan alla heilahtelee heltta ja toissapäivänä sen nähtiin pussailevan allejaan - kuulemma Allin-päivän kunniaksi. Rengas on tukevasti vyötäröllä paikoillaan, raitapaita korostaa kivasti lanteen runsaita kurveja. Siis todella runsaita. Ja todella kivasti. Saa näyttämään vähän kuin kolmiulotteiselta hahmolta, äärettömyys saa uuden merkityksen. Nainen suoraan Heurekasta, Luojan pikku koe. Kroppa äidiltä, värit isältä eikä se paketti sitten paljoa enempää olisi voinut väärin mennäkään. Kiitos Luoja ja kiva, että sait ihan ikioman maanantaikappaleesi. Myös soppakuurifirmat ja Poly Color kiittävät. Tukkakin liian pitkäksi päässyt ja hapsottaa. Mikä perhana senkin on? Aina se hapsottaa, ei auta silottavat mönjät. Tai auttavat, silloin tukka menee kivasti pitkin päätä. Se ohut hiirenhäntä. Välillä puhaltelee haivenia silmiltään nähdäkseen eteensä - varma merkki siitä, että parturiin olisi pitänyt soittaa jo toissakuussa, tai toissavuonna. Kohdevalo zoomaa suoraan niihin muutamaan harmaaseen, jotka sitkeästi puskevat esiin Herkullisen ruskean (sävy 500) seasta. Ja se runko. Voi voi se runko.. Olisihan siihen saanut tulla pituutta enemmän, niin kilotkin olisivat kohdallaan. Toisaalta olisi melko jännää elää kolmemetrisenä.. Jossain vaiheessa sitä vain huomasi pituuskasvun pysähtyneen ja leveyskasvun alkaneen. Murrosikä vaihtui ikämurrokseen. No hätäkö tässä, ovenkarmien leveys on riittänyt. Ei ole tarvittu moottorisahaa. Vielä.
Aikuisen naisen hetki peilin kanssa voi olla pelottava tai hyvin pelottava. Hetki itsekriittisyydelle, vaikkei siihen yleensä sorru. Yleensä kritiikki kohdistuu pinnan alle; tekemisiin, sanomisiin ja tekemättä jättämisiin. Peilistä tarkistaa nopeasti vain, että kaikki tarkoitetut vaatteet ovat puettuna eivätkä vielä osittain sängyn päällä. Jos on ollut vähän enemmän aikaa, niin myös tukka kammattu. Tai no ainakin hainhampaalla kiinni. Aina se on tarkka itsestään ollut, joskus jopa molemmat sukat ovat ehjät (ja samaa paria). Sukkahousut ovatkin sitten vähän niin ja näin..
Peilin edessä olo on kuin katsastuksessa olisi. Fiikus (toim. huom. "autoni") kävi äskettäin keräilemässä vikalistan katsastusinssin luupin alla. Olisi se yhtä riemua joutua itse samanlaiseen tsekkaukseen, katsottaisiin onko väljyyttä tai roiskiikö öljyjä. Näyttävätkö lamput samaan suuntaan ja roikkuuko perä. Ajokilometrejä on kertynyt, pieniä päästöjä on havaittavissa ja tiivisteet roiskivat sieltä täältä. Voipi olla, jotta ajokielto siitä ropsahtaisi.
Hymähdän peilikuvalle ja sammutan valon. Ehkä tärkeintä elämässä on kuitenkin katsoa itseään silmiin ja miettiä, tuleeko peilikuvan tyypin kanssa toimeen. Tällä hetkellä olemme suht väleissä ja se on elämässä tärkeintä. Ei kurvit, ei päästöt, vaan se, että hymyilen ja peilikuvani hymyilee takaisin.
Näihin peilikuviin - näihin tunnelmiin.
Hyvää helmikuuta my friends, kevät on muuten mun ajanlaskuni mukaan virallisesti alkanut!
