Puimuri

Koulutus Kauhajoki. 

Katselen peltoja, jotka kantavat kesän satoa ja mietin, milloin näen tämän maiseman seuraavan kerran ja näenkö edes. Puimuri niittää pellolla kultaista viljaa, sama puimuri niittää mun sisuksissa. Aika käy pieneksi, kutistuu. 

Tunne tuli yhtäkkiä. Katsoin koulun ikkunasta ulos ja ajattelin, etten näe tätä maisemaa pitkään aikaan. Ehkä en koskaan. Yritin ajatella ajatuksen ulos päästäni, mutta ärsyttävästi se siellä särisi. Eikä oikeastaan edes pelottavana. Oli vain. Kuin mikä tahansa toteamus. 

Aurinko paistaa, olo on rauhallinen. Pelko on väistynyt, runko valmistautuu tulevaan. Kerää rohkeudesta kuin turvamuuria ympärilleen. Hyviä ja vahvoja ajatuksia ja silti kuitenkin sielun pursi on tuupattu avomerelle ajelehtimaan vailla selväpäistä kapua. Tämä alus voi rysähtää mihin vain kallioon, kompassi on rikki tai ainakin muiden hallittavissa. 

Katson kelloa, 14.40. Muut ahkeroivat vielä. Istun auringossa ja laitan silmät kiinni, kuuntelen ympäröiviä ääniä. Jossain vasemmalla omenapuun takana laulaa lintu, on sillä ystäväkin. Juttelevat keskenään mitä lie. Tuuli humisee hiljaa, laittaa hiukset tanssimaan. Autojen ääniä jostain kaukaa, puimuri jatkaa ikuista sarkaansa. Luoja on antanut työpäivän, vilja saadaan korjattua talteen. 

Mietin Saima Harmajan runoja ja niistä kohonnutta tuskaa. Mietin nuorta naista kipujen keskellä, parannuskeinot olivat niukat silloin. Olenpa onnekas, ajattelen. Ja toisaalta tuntuu epäreilulta nuorta Saimaa kohtaan, hänellä ei ollut mahdollisuuksia. Minulla ehkä on, koska elän oikealla aikakaudella. Kuoleman pelko on kuitenkin sama, meille molemmille yhteinen. 

Puimurin ääni on rauhoittava, se tuo maisemaan pysyvyyttä. Elämä jatkuu ja asioita tapahtuu riippumatta junaan nousseista ja asemalle jääneistä. 

Aurinko menee pilveen, esirippu laskeutuu. Suuri teatteriesitys on päättynyt. Esityksen nimi oli Elämä. Jokaisella koittaa joskus lopputaputusten aika. Milloin se sitten onkin, en pelkää. Mulla on ollut hyvä elämä. 

Kello on 14.45. Risto soitti äsken. Auto toimii taas, tulee kohta hakemaan. Kohotan kasvot kohti aurinkoa. 

Vielä ei ole mun esirippuni aika. 

Kallionkielekkeellä

Kolmas aamu. Enää en itke ihan joka aamu, paitsi tänään. Tyksistä ei ole vieläkään soitettu, aika on pitkää. Välillä pystyn elämään kuten mitä tahansa arkea, kuolema unohtuu. Kun on tekemistä, ajatus häviää hetkeksi. Huomaan väsyväni helposti, uni tulee kuin raskaana aaltona. Vyöryy yli, vaivuttaa, tiputtaa, armahtaa. Käsivarresssa tuntuu kipua. Mietin, että se on levinnyt. Tuntuu kuin kuhina kävisi joka puolella kehoa. Siellä se levittää rihmastojaan, lyhentää mun elämää. Yritän ajatella jotain muuta, hetkittäin se onnistuukin. 

Mietin, jos tää vie mut mukanaan. Sanoin just Ristolle, että sängyn pohjalle tää tauti ei mua tapa. Mä teen sen ennemmin itse, ennen kuin syöpä ehtii. Ei tarvi annostella morfiinia, josko sitä edes saisikaan. 

Toisaalta haluan miettiä, ettei tää mua tapa. Tissi lähtee, ehkä molemmat. Pikkujuttuja. Mutta kaikki on auki, miksi puhelu ei jo tule? Oon sellaisessa risteyksessä, mistä puuttuu kaikki suuntaviitat. Nytkin tuntuu kipua nilkassa. Mietin, että sinnekin se jo ehti. Entä jos se on joka puolella? Helvetti, että on vaikea olo. Tänään ehkä enemmän, eilinen oli helpompi. Tässä aaltoliikkeessä en haluaisi olla mukana. 

Eilen kävin juttelemassa ystävän kanssa, sain vertaistukea. On hyvä puhua sellaisen kanssa, joka on itse kokenut saman ja puhuu selkokielellä. Paljon on tullut puheluita ja viestejä, kaikkiin en ole pystynyt vastaamaan. Ei vaan veto riitä. Nyt mennään aika pienillä energiapalkeilla, ponnistukset ovat minimaalisia. Oon silti niin kiitollinen kaikesta tuesta, minkä saan. Kyllä mä täältä vielä päivänvaloon ryömin, mut haavat on vielä liian arkoja. 

Ja jotenkin hullua, mä oon kokenut tän jo 25 vuotta sitten. Ellin isä sairastui silloin rintasyöpään, löydökset olivat onneksi melko pieniä ja kaikki saatiin poistettua. Myös kainalo tyhjennettiin. Teknisesti rintasyöpä on miehellä helpompi siksi, että löydös on helpompi havaita ja usein ollaan ajoissa liikkeellä. Toisaalta rinnassa ei ole niin paljon tavaraa ja se saattaa muodostaa ongelman. Ei ole helppoa kursia kasaan leikkaushaavaa, josta loppuu ihoala kesken. Onnistui se kuitenkin ja lopulta tulivat myös terveen paperit. Albumista löytyy kuva, jossa Elli on muutaman tunnin ikäisenä isin kainalossa. Leikkaushaava on kolmen kuukauden ikäinen. Silloin jo muistan miettineeni, että puolison osa siinä tilanteessa ei ole helppo. Mitään ei voi tehdä ja hetkittäin toivoisi, että toisen pää olisi lasista. Tietäisi, mitä ajatuksia siellä menee. Nyt Risto on samassa tilanteessa. Helpompikin olisi voinut hänen polkunsa olla, olisipa valinnut tervetissisen naisen. Mut mistä näitä tietää, tää menee nyt näin. Tai miten tää menee, sitähän ei vielä voi tietää. 

Kun nyt vain se puhelu tulisi ja mylly alkaisi jauhaa. Pääsisi yhdeksi muruseksi sinne rattaisiin. 

Myrskyrintama

"Olen pahoillani, mutta minulla on vähän surullisia uutisia. Se on pahanlaatuinen." Hetki, jolloin kaikki muuttui. Maailma romahti. 

Kiidetään tuon päivän tapahtumista kahdeksan päivää taaksepäin. Varoituksen sana, tästä tulee pitkä teksti. 

Se oli lauantai. Rapsutin vasenta tissiä ohimennen ja siinä se oli. Aika paljon ehtii miettiä muutamassa sekunnissa kuten esimerkiksi sen, mainitsenko tästä ääneen. Päätin mainita, koska puhumme boifrendini kanssa kaikki asiat. Mulla on maailman paras kuuntelija, joten joo. Mainitsin ääneen. Pieni paniikki ja toteamus, että maanantaina on gynen aika. Kerron tästä samalla reissulla. Joku rauhanen tulehtunut vain, silti rauhattomuus tunki pinnan alle. Ihosta läpi. 

Maanantai kello 13.15. Vastaanoton aika venyi hiukan, muttei se haitannut. Olin väsynyt, hermostunut ja tapani mukaan myöhässä. Edellisellä asiakkaalla meni yli ja se sopi minulle, ehdin somettaa hetken. Pääsin lopulta sisään ja hoidettiin hommat, kerroin myös löydöksestäni. Lääkäri vilkaisi tietojani ja totesi, että ikäseula on kuitenkin tulossa. Katsovat siellä sitten. Se rauhoitti mieltäni, sillä jotenkin lausahdus kuulosti siltä, että turhaan tässä vähäsen jo ehdin hermoilla. Lopuksi tunnusteli rinnat ja kainalot ja silloin sen huomasin, olemus muuttui.  Lopuksi istuin tuolilla ja odotin, kun lääkäri naputteli tietoja koneelle. Kun kolmannen kerran mainitaan, että aika nopeasti kannattaa varata aika mammografiaan, sitä vaan uskoo. Että nyt on tosi kyseessä. Siinä tuolilla istuessa tuo tieto valui päästä jalkoihin, sai koko ruumiin tuntumaan raskaalta. Tajusin, että reissun sivujuonteesta olisi yhtäkkiä nousemassa lavalle päätähti. Silti jokin minussa väitti vastaan, ei se voinut olla sitä. Mutta pelko. Se hiipi lupaa kysymättä ovesta sisään, luikahti sieluun. Jäi asumaan. 

Sain paperit ja ohjeen varata aika suoraan tiskiltä. Käytävän muutamat metrit olivat pitkät. Yritin kävellä tiskille, mutta jalat veivät väkisin ohi. En pystynyt tähän vielä. Menin hetkeksi vessaan. Ja hajosin siinä, Mehiläisen naisten vessan lavuaarin yläpuolella. Koko ruumis tärisi itkun voimasta, tuijotin peilissä näkyvää viisikymppistä naista. Kyyneleet valuivat pitkin poskia, silmät olivat surulliset ja pelokkaat. Tässäkö tämä nyt oli? Istuin hetken vessanpöntön kannella, keräsin itseäni. Jalat lähtivät kuljettamaan minua kohti tiskiä, pyysin varaamaan ensimmäisen mammografia-ajan, joka löytyi. Hoitaja otti pari välipuhelua, kuiskasi lopulta käykö torstai kello 11. En edes katsonut kalenteria, viitoin että käy. Aivan sama. Kunhan pian. Itkin, kiroilin, hajoilin. Lasku ja muistilappu ajanvarauksesta laukkuun ja ulos. Nyt oli pakko saada happea. Lopulta istuin autoon, otin pari välipuhelua. Niistin nenäni ja peruutin auton ruudusta. Nyt oli alkamassa ihan uusi vaihe elämässä, tiesin sen jo heti siinä gynen tuolilla loppulausuntoa oottaessa. Tämä ei tiedä hyvää. Silti halusin uskoa, että hermoilen turhaan. 

Torstai klo 10.50. Auto parkkiin Läntiselle Pitkällekadulle ja loputtomalta tuntuvien portaiden kiipeäminen ylös. Nauratti ja toisaalta itketti, kun tuntui että jalat ovat ja ihan maitohapoilla. Sanoin nauraen Ristolle, että nämä portaat tappavat minut ennen kuin syöpä. Silloin tosin mietin, kummin siinä käy. Silti olin sillä mielellä, että hyvä kun tutkitaan, mutta turha käynti tää on. Mutta onhan se hienoa, eka mammografia ja heti yksityisen puolen kautta. Samalla mietin, kuinka monta jalkahoitoa pitää tehdä, että saan käynnin kuitattua. Pieniä oli ihmisen murheet siinä vaiheessa. Käynti Mehiläisessä sujui nopsasti; mammografia ja ultra. Hoitaja teki mammografian ja laittoi minut ja laitteet valmiiksi radiologin suorittamaa ultrausta varten. Yritin epätoivoisesti tarttua johonkin lohduttavaan, edes muutamaan sanaan. Radiologi tutki ultrakuvaa ja totesi, että molemmissa on vähän epäselvät muodot. Otetaan varmuudeksi ohutneulanäytteet. Neulakammo on yksi mun vallitseva ominaisuus eikä se tälläkään kertaa pettänyt. Putsasivat ja puuduttivat ja mä yritin vain hengittää. Neljä neulaniskua, pamaus oli pelottavampi kuin itse näyte. Homma valmis ja soitto viikon sisällä. Olin saanut napattua muutaman lohduttavan lauseen ilmasta ja lähdin oikeastaan aika hyväntuulisena etsimään puolisoani Turun vilinästä. 

Puhelulokin perusteella on nähtävissä tieto, että 11 minuuttia kestänyt puhelu on saapunut tiistaina 8.8.2023 kello 9.50. Laitoin heti kaiuttimelle, jotta me molemmat kuulisimme samat sanat. Siinä se sitten sinetöitiin, mun tulevaisuus. Sanat kaikuvat edelleen korvissa, samoin lääkärin myötätuntoinen ääni. Ilmoitustavasta annan 10+, mutta sisältö oli täyttä kuraa. Pahanlaatuinen kasvain x 2 on ottanut mun vasemman rinnan asemapaikakseen. Etäpesäkkeistä ei ole varmuutta, nämä kaikki pitää tutkia. Kutsu jatkotutkimuksiin tulee mahdollisimman pian, mutta ei kuitenkaan tämän päivän eikä ehkä huomisenkaan aikana. 

Siitä tuli lumiukkopäivä. Päivämäärässä kaksi lumiukkoa peräkkäin. 

Ei niitä tunteita oikein osaa kuvata. Se, kun yhtäkkiä olet kasvokkain huoneessa kuoleman kanssa. Kumpi vie kumpaa. Ja tämä on se leikki, jossa sulle jää altavastaajan asema. Ringissä on aina yksi tuoli liian vähän. Jokin sellainen asuu minussa, jota en voi hallita. Tiessä on tasan kaksi risteystä, elämä tai kuolema. Lotto voi mennä kohdilleen tai ohi. Keskitienkulkijalla ei enää yhtäkkiä ole keskitietä elämässä eikä kuolemassa. Kaikki on jokotai. Ja ihmisen mieli on sellainen, että kaikki mennään pohjien kautta. Sitä miettii, elääkö vielä jouluna. Ja toisaalta yrittää miettiä, että kuolee täällä kuitenkin. Hyvän elämän olen saanut ja rohkeita päätöksiä tehnyt, elänyt täysillä. Mutta rakkaistaan on huolissaan, mun tytär tarvii äitiänsä vielä. Kenelle se sitten soittelee, kun pitää tilittää uutta käsityöharrastusta tai tarravimmaa. Tai kissojen touhuja. Ja entäs mä ja Risto? Just vasta toisemme löydettiin, ei tää elämä voi mennä näin pikakelauksella läpi. Tai voi, mutta onhan se ihan helvetin epäreilua. 

Ajatukset ovat vielä täysin sekaisin. Itku ja taistelutahto vuorottelevat. Hoitolan ajanvaraus on jäähyllä, varatut ajat peruttu. Nyt pitää vain hengitellä ja keskittyä olemaan, järjestellä mielen pulikat paikoilleen. Odottaa, että hoitopolku alkaa hahmottua. Hyvästelen mun vasenta tissiä ja toivon, ettei se vie multa henkeä. Vaikken missi olekaan, niin sattuuhan se ruumiin silpominenkin sieluun. Multa viedään jotain, mikä on aina ollut mun. Hiusvärissä säästää ja rintsikoita ei tarvi, jos viedään molemmat. 

Mut ne on silti toisaalta sivuseikkoja. Kun jäisi henkiin. Se on tällä hetkellä se isoin toive. Mulla ois ton miekkosen kanssa vielä monta polkua kulkematta ja tyttären kanssa monta puhelua soittamatta.

Jos siellä yläkerrassa on joku, niin anna mun jäädä henkiin. 

Radiohiljaisuus

Monta aloitusta, yhtä monta poispyyhittyä tekstiä. 

Vaikea miettiä, mistä aloittaisi. Ja miksi kirjoitan, varsinkin tähän aikaan. Kello on hädintuskin kuusi aamulla. Olen ollut hereillä jo kolme tuntia, pari tuntia taisin viivähtää unessa. En edes enää muista, kuinka kauan olen nukkunut yöni pätkissä. Pari tuntia, tunti valvomista ja pyörimistä, sitten taas ehkä pari tuntia unta. Kunnon uni, syvä ja palauttava, tulee vasta silloin, kun pitäisi jo nousta. En muista, koska olisin viimeksi nukkunut yöni illasta aamuun yhtäjaksoisesti. Joskus, vuosia sitten olin ihan loistava nukkuja. 

Kahvi jäähtyy mukissa. Tupa on pimeä, en jaksa sytyttää valoja. Mieleni kaipaa nyt vain tyhjää paperia, sormet kiitävät näppiksellä. Jäsentävät, pyyhkivät pois, koittavat parhaansa mukaan muuntaa riveille sen, mitä pää ja sydän tuntevat. Keittiöstä kuuluva rapina katkaisee ajatuksen. Kissa, ajattelen. Nousen vähän laiskasti ylös, polveen sattuu edelleen. Julkinen terveydenhuolto ei vieläkään pystynyt osoittamaan minulle lääkäriä, joka ehtisi paneutua polvikriisiini. Kerään jalat mukaan ja käyn tarkistamassa tilanteen. Vilkaisen sivumennen myös kahvinkeittimen tilanteen, tyhjä. En jaksa keittää uutta. Kahvinjuominen kello kuuden jälkeen valvottaa, sanovat. Vielä olisi minuutti aikaa, mutta en ota riskiä. Voi olla, että tulisi uneton yö. Hmh. Vitsitkin menneet niin huonoksi. Ei ihme, että hoitolan suuntaan menevässä kyltissäkin lukee Puujalkala. Tutkin rapinaa tarkemmin ja se osoittautuukin kiireisen Mikki Hiiren puuhasteluksi. Kaveri painaa yövuoroa allaskaapissa, roskisten inventaario menossa. Nälkäänsä kai sekin murusia hakee. Yrittäjä ei työaikoja tunne. Kello kilkuttaa kuusi kertaa, jään odottamaan toisen kellon lyöntejä. Odotan, ei vieläkään. Ulkoverannan laudat alkavat näyttää valkoisemmilta, yön pimeys alkaa väistyä aamun tieltä. Melko kliseistä, hymähdän. Makkarin kello torkkuu edelleen, se ontuvasti kilkattava. Kaveri on selkeesti vähän myöhässä. 

Pää käy ylikierroksilla, on tehnyt sitä jo parikymmentä vuotta. Ajatukset ajavat unen edelle. Jos olen ennenkin elämässäni seissyt risteyksessä, niin tämä vaihe on kokonainen liikenneympyrä. Kurvissa vauhti kasvaa ja oikean rampin valkkaaminen vaikeutuu. Paljon isoja asioita yhtäaikaa, monta lankaa käsissä. Elämä on tarjonnut haasteita ennenkin, eikä se helpolla halua minua päästää nytkään. Ei ehkä koskaan. En tiedä kuinka vahvaksi ihmisen pitää itsensä marinoida, mutta varsinkin näin öisin omissa ajatuksissa kieriessä se onnistuu oikein mukavasti.

Maailma tarjoaa nyt omaa aikaa. Tapahtumat on peruttu, koulutukset on peruttu, konsertit on peruttu, tuolijooga on peruttu. Elämä kodin ulkopuolella on peruttu. Työt on peruttu (paitsi jos olet hoitaja, silloin saat tulla töihin vaikka suoraan ulkomaanmatkalta - oikeastaan sun pitää tulla suoraan töihin mielellään suoraan lentokentältä, koska hei ne työpaikan puutokset). Kaikki kulkevat varpaillaan, paitsi kaupassa, josta pitää saada A) vessapaperit B) jauhelihat C) kaikkea, mitä luulet loppuelämäsi tarvitsevan kertaa tuhat. Jokaista niistävää hihaanyskijää katsotaan epäillen. Muista metri, lähemmäs ei mennä. Tosin suomalainen ei mene kyllä helpolla muutenkaan, paitsi jos jonotetaan ämpäreitä. Käsidesi saisi olla 110%sta ja kädet pestään tästä iäisyyteen. Eilen käytetyt vaatteet poltetaan porttipielen kokossa ja kotiintullessa jokainen painaa itsensä painepesurilla molemmilta puolilta puhtaaksi, myös korvantaustat. 

Ei, en vähättele ongelmaa, mutta kaipaan niin kovin myös sitä toista näkökulmaa. Positiivisuutta. Jonkun, joka sanoo, että tästä selvitään. Realismia. Selkeää ajattelua, yksioikoisia ja oikeita ohjeita (ei niitä wuhan-lääkärin-jossain-kaukana-antamia-ohjeita-jotka-osoittautuivat-täydeksi-potaskaksi-mutta-mitä-totena-faceraamatussa-jaetaan). Tämä on vain notkahdus, josta noustaan. Ei sitä me-kuollaan-kaikki -menttaliteettia, joka nyt hyvin vahvasti on läsnä. Surullista on se, että ihmisiä kuolee. Riskiryhmiin kuuluvia pitää suojella, se on selvä. Omaa käyttäytymistä miettiä. Mikä on tarpeellista ja mikä tarpeetonta? Ongelma on todellinen, mutta paniikki ei ole ratkaisu. Se tyhjentää vain ihmisten päät rationaaliselta ajattelulta ja vessapaperit kauppojen hyllyiltä. Ohjeistus kuuluu: "Välttäkää väkijoukkoja, ostakaa vain tarpeellinen". Ja mitä tekevät ihmiset; ryntäävät laumana kauppaan sellaisen ostohysterian vallassa, mitä ei nähdä edes joulun alusviikoilla. Kaikkein eniten asialle vihkiytyneet päätyvät myös youtuben kanavalle ja käräjäoikeuteen selvittämään, mitä siinä vessapaperihyllyllä oikein tapahtui. 

Radiohiljaisuus. Kytken sen nyt hetkeksi päälle omissa aivoissani. Ehkä keitän vielä uuden kupin kahvia ja menen hetkeksi ulos istumaan, kuuntelemaan luonnon ääniä. 

Kun tämä joskus on ohi ja tilanne normalisoituu, haluan muistaa tästä ajasta muutakin kuin tyhjät vessapaperihyllyt. 

Ikean sanoin: Ihanaa olla kotona (paitsi jos on pakko).

 

Come back (and stay)

Olen tullut töihin. Vettä sataa, pisarat putoilevat räystäspeltejä vasten antaen laulullaan mulle työn tahdin. Tehdas on hiljainen, vaan en ole yksin. Alaovi kolahtaa, vartija on kierroksellaan tai jollain muullakin on yövuoro. Kello on 23.01 ja mun työlista näyttää pitkältä kuin nälkävuosi. Vilkaisen työlistaa uudestaan. Mission impossible. Osa lähtee heti ekalla karsintakierroksella ja listalle jää tasan kaksi asiaa. Vuorokautta jäljellä tunti ja tiedän, etten niitäkään saa tehdyksi. Ei riitä aika eikä energiapalkki, sitä paitsi kaipaan nyt hengittelyaikaa. Heti tulee kyl vähän huonot vibat. "Syö sammakko aamiaiseksi" sanoo kulunut teksti jääkaapin ovessa. Se tarkoittaa duunia, jonka tekemistä olet siirtänyt ja siirtänyt. Tee se heti pois ja voit hengittää hiukan helpommin. Listan ekana on tietty se työläin homma, sammakonsyönnin mukaan mennään siis. Pojot mulle.

Paitsi että perseelleen menee. Alan nimittäin kirjoittamaan. Ja se ei todellakaan ollut mun listan ykkösasia.

Viime vuodet ovat olleet raskaita ja huomaan sen itsessäni ehkä kaikkein vahvimmin juuri nyt - tänä syksynä. Kaikki jotenkin kulminoituu tähän vuoteen. Ajoittain huomaan olleeni jotenkin hukassa, kuin olisin menettänyt tärkeän ystävän. Konkreettisesti se onkin tapahtunut; työ ja koulu ovat vieneet leijonanosan aikaani ja työstä on tullut osittain myös harrastus. Toiset lähtevät työväenopistoon, lenkille tai ystävän luo, mä taas tulen biitille. Kahdeksassa vuodessa biitistä on tullut mun hyvä ystävä, happimaski, työpaikka ja ensiapukeskus. Olen aina pitänyt itseäni avoimena ihmisenä, mutta tää aika on saanut mut haastamaan itseni. Katsomaan itseäni peilin kautta ja toteamaan, etten ehkä olekaan ihan niin avoin ja helppo ihminen, kuin olen antanut itseni ymmärtää. Parisuhteessa avoimuus on vaikea laji. Varsinkin, kun kyseessä on kaksi hyvinkin itsenäistä ihmistä, joilla on jo elettyä elämää takana. Tottuneet toimimaan omillaan sen enempiä raportoimatta tai kyselemättä. Kaksi myllyä, jotka pyörivät omaa tahtiaan ja omalla painollaan, hoitavat omia duunejaan omissa uomissaan. Elämän jakaminen on vaikeaa. Myönnän, että omassa toiminnassani on paljon korjattavaa. Minä olen aina ollut se, joka sädekehä päätä kiristellen vaahtoaa kyllästymiseen asti että "puhutaan puhutaan puhutaan jumalauta PUHUTAAN". Ja yhtäkkiä huomaan, etten osaa itsekään pukea ajatuksiani sanoiksi. Etten olekaan avoin ihminen. Siis sillä tavalla, joka on ihmissuhteiden kannalta erityisen tärkeää. Rimpuilen itseni kanssa ja yhtäkkiä vain ymmärrän. Muistan tärkeimmän terapeuttini. Löydän vanhimman ystäväni. Mietin, miksi sen ees hukkasin?

Kynä ja paperi. Tai no tietsikan näyttö. Whatever. Valkoinen paperi, sormet juoksevat näppiksellä ja sanat tippuvat paperille. Kirjoita murheet auki. Niin se toimii. Mä olen aina ollut sellainen, kipannut surut paperille. Mukulana tuli patti sormeen, kun kynä lepäsi keskisormea vasten. Siinä se patti on vieläkin, käsiala ei vain enää ole entisensä. Kun sanat siirtyvät minusta paperille, olen siirtänyt ne ulos minusta. En tiedä, ei tästä mun ajattelutavasta ehkä kukaan selvää saa. Ootas, avaan sulle tätä vähän.

Viime aikoina olen lukenut kirjaa nimeltä Hengen anatomia. Löysin sen kirpparilta parilla eurolla ja se unohtui hyllylle moneksi kuukaudeksi. Kerran yritin aloittaa, mutten päässyt kolmatta riviä pidemmälle. Se ei vain sytyttänyt. Viime viikolla lähdin yhden naisen ja yhden koiran retriittiin maalle. Hengittelemään, kuten tapaan näistä matkoistani sanoa. Nappasin kirjan mukaan, koska joku kirja sinne nyt vain piti ottaa ja saatuani kahvin tippumaan ja tulen pystymuuriin asetuin peiton sisälle ja avasin kirjan. Paljoa en odottanut, mutta kaiken se vei. Ensimmäisen kerran käsiini osui kirja, johon halusin tehdä myös alleviivauksia. Sieltä löytyi aivot nyrjäyttäviä ajatuksia, joita en halunnut hukata kirjan sivuille. Kirjan idea lyhyesti kiteytettynä on ajatus siitä, että mennyt elämä muuttuu kehoksi. Olemme eläviä historiankirjoja, kannamme solutasolla mukana koko elettyä elämäämme. Myös niitä negatiivisia ja selvittämättömiä asioita, jotka jättävät meihin oman muistijälkensä. Kirja sai mut joissakin kohdin hämmästymään. Miettimään voisivatko asiat todella olla näin. Koira vilkaisi minua jaloistani iloisena ja vastasi hännänheilutuksella. Silloin vasta huomasin ajatelleeni ääneen.

Ehkä tämä onkin ollut asia, jota kirjoittaessani olen alitajuisesti työstänyt. Siirtänyt pahan pois paperille. Korkealentoisia ajatuksia, ymmärrän. Saatat vähän ravistella päätäsi ja miettiä, että mitähän hittoa nyt? Ymmärrän tämänkin. Itse mietin ihan samaa. Uskon kuitenkin vahvasti, että kirjan sivuilta löytyy totuuden siemen. Osa taakoista on takiaisia. Ne ovat kiivenneet kyytiin salavihkaa, varoittamatta ja kulkeneet kanssamme lähes koko elämämme ajan muuttuen jo osaksi meitä. Negasta tulee neutri, kun totut siihen.

Kaikenlaisia ajatuksia risteilee päässä. Tehtaassa on edelleen hiljaista, pienet valkoiset autot pihamaalla heräävät vasta parin tunnin päästä. Kello on 00.20, jouluun on tasan kaksi kuukautta ja mun listan kaksi kohtaa on edelleen tekemättä. Nyt on pakko hoitaa noi sovitut hommat pois, niin pomo peilissä hymyilee.

Kiitos, kun jaksoit olla kanssani hetken. Mä kalibroin itseni nyt työmoodille ja pistelen ensimmäisen sammakon (kuvitteellisesti, koska oikeasti olen sammakkolover). Sulle toivotan hyvää yötä. Pidä itsestäsi huoli ja ravista takiaiset tien varteen ~ sun sielu ei tarvitse niitä.

MUISTAN MÄ SEN TYTÖN

Joo,
muistan mä sen tytön.
Se tyttö pelkäsi ihmisiä - tuli pöydän alta piilosta vasta,
kun vieraat olivat lähteneet.
Sen tytön vaatteet ostettiin isältä salaa Alastaron talouskaupasta,
koska rahaa ei ollut.
Sen tytön leikkikenttä oli metsä,
pyöräilemään oppi vasta,
kun oli pakko (syksyllä piti aloittaa koulu).
Se tyttö pelkäsi ihmisiä,
mutta rakasti eläimiä.
Haaveili eläintenhoitajan urasta ja normaalista elämästä.
Se leikki barbilla,
jolta puuttui toinen jalka,
mutta joka silti oli se kallisarvoisin lelu maan päällä.
Se tyttö kiipesi omenapuuhun,
eikä päässytkään alas.
Rakensi veljen kanssa joka vuosi majaa siihen samaan puuhun,
koskaan se ei tainnut valmiiksi tulla.
Jännitti joka päivä, mitä kotona oli koulun jälkeen odottamassa.
Se tyttö pelkäsi pimeää.
Halusi ja pääsi lopulta valoon.
Äidin kanssa, valkoisella Volvolla,
kera muuttolaatikoiden.

Semmoinen oli se tyttö,
jonka muistan.

HAAVANSITOJA

Kaikenlaista elämässä sattuu. Randomina multa pyydettiin taannoin sanat biisiin, annettiin aihekin valmiiksi. Ihmistä, joka sanat pyysi, en ole vieläkään tavannut. Jännä tilanne, tää on vähän kuin uusi synnytys.

Pari tuntia pyynnön jälkeen syntyi sanat biisiin nimeltä Haavansitoja, aiheet on ammennettu narsistisesta parisuhteesta sekä ongelmallisesta suhteesta omaan lapseen. Tarina on siis vailla omakohtaista kokemuspohjaa, sävel on kuulemma työn alla. Tässä maisteltavaksi sanat, jotka syntyivät eräänä yönä parin tunnin pyörittelyn tuloksena. Olkaa hyvät, saa raadella.


HAAVANSITOJA

Yöllä ajatukset valvottaa, 

en halua herätä aamulla katsomaan

maailmaa, 

jolla ei oo mitään annettavaa

Mitä tapahtui mulle ja mun unelmille

Mitä teit sä meille

Miten sait mut näin pienille sirpaleille

Pyyhkikää minuun jalkanne

olen valmis kantamaan taakkanne

Olen se

joka musertuu

Olen syy miksi kaikki paha tapahtuu

Syyllinen elämääni

niin sanotaan

silti liian heikko muuttumaan

Puristin ulos uuden elämän 

nyt näen sen selän mulle kääntävän

Annoin kaiken

mitä mulla oli, 

kodin rakkauden

Nyt tarvitsisin itse uuden sydämen

Tyhjä on tämä pieni elämä

jotain kuollut on syvällä mun sisällä

Pyyhkikää minuun jalkanne

olen valmis kantamaan taakkanne

Olen se

joka musertuu

Olen syy miksi kaikki paha tapahtuu

Syyllinen elämääni

niin sanotaan

silti liian heikko muuttumaan

Rakkaus teki minusta tällaisen

oliko se rakkautta

tiedä en

Sanat satuttavat enemmän kuin uskotkaan

vaikka alttarilla vannottiin että tahdotaan

Toista rakastaa kunnes kuolema erottaa

Pyyhkikää minuun jalkanne

olen valmis kantamaan taakkanne

Olen se

joka musertuu

Olen syy miksi kaikki paha tapahtuu

Syyllinen elämääni

niin sanotaan

silti liian heikko muuttumaan

en luullut että rakkaus näin satuttaa

murtunutta sielua ei voi lastoittaa

Se on rikki

kunnes löytyy joku

joka haluaa sen parantaa

Pyyhkikää minuun jalkanne

olen valmis kantamaan taakkanne

Olen se

joka musertuu

Olen syy miksi kaikki paha tapahtuu

Syyllinen elämääni

niin sanotaan

silti liian heikko muuttumaan

en luullut että rakkaus näin satuttaa

murtunutta sielua ei voi lastoittaa

Se on rikki

kunnes löytyy joku

joka haluaa sen parantaa

Haluatko parantaa?