Olen tullut töihin. Vettä sataa, pisarat putoilevat räystäspeltejä vasten antaen laulullaan mulle työn tahdin. Tehdas on hiljainen, vaan en ole yksin. Alaovi kolahtaa, vartija on kierroksellaan tai jollain muullakin on yövuoro. Kello on 23.01 ja mun työlista näyttää pitkältä kuin nälkävuosi. Vilkaisen työlistaa uudestaan. Mission impossible. Osa lähtee heti ekalla karsintakierroksella ja listalle jää tasan kaksi asiaa. Vuorokautta jäljellä tunti ja tiedän, etten niitäkään saa tehdyksi. Ei riitä aika eikä energiapalkki, sitä paitsi kaipaan nyt hengittelyaikaa. Heti tulee kyl vähän huonot vibat. "Syö sammakko aamiaiseksi" sanoo kulunut teksti jääkaapin ovessa. Se tarkoittaa duunia, jonka tekemistä olet siirtänyt ja siirtänyt. Tee se heti pois ja voit hengittää hiukan helpommin. Listan ekana on tietty se työläin homma, sammakonsyönnin mukaan mennään siis. Pojot mulle.
Paitsi että perseelleen menee. Alan nimittäin kirjoittamaan. Ja se ei todellakaan ollut mun listan ykkösasia.
Viime vuodet ovat olleet raskaita ja huomaan sen itsessäni ehkä kaikkein vahvimmin juuri nyt - tänä syksynä. Kaikki jotenkin kulminoituu tähän vuoteen. Ajoittain huomaan olleeni jotenkin hukassa, kuin olisin menettänyt tärkeän ystävän. Konkreettisesti se onkin tapahtunut; työ ja koulu ovat vieneet leijonanosan aikaani ja työstä on tullut osittain myös harrastus. Toiset lähtevät työväenopistoon, lenkille tai ystävän luo, mä taas tulen biitille. Kahdeksassa vuodessa biitistä on tullut mun hyvä ystävä, happimaski, työpaikka ja ensiapukeskus. Olen aina pitänyt itseäni avoimena ihmisenä, mutta tää aika on saanut mut haastamaan itseni. Katsomaan itseäni peilin kautta ja toteamaan, etten ehkä olekaan ihan niin avoin ja helppo ihminen, kuin olen antanut itseni ymmärtää. Parisuhteessa avoimuus on vaikea laji. Varsinkin, kun kyseessä on kaksi hyvinkin itsenäistä ihmistä, joilla on jo elettyä elämää takana. Tottuneet toimimaan omillaan sen enempiä raportoimatta tai kyselemättä. Kaksi myllyä, jotka pyörivät omaa tahtiaan ja omalla painollaan, hoitavat omia duunejaan omissa uomissaan. Elämän jakaminen on vaikeaa. Myönnän, että omassa toiminnassani on paljon korjattavaa. Minä olen aina ollut se, joka sädekehä päätä kiristellen vaahtoaa kyllästymiseen asti että "puhutaan puhutaan puhutaan jumalauta PUHUTAAN". Ja yhtäkkiä huomaan, etten osaa itsekään pukea ajatuksiani sanoiksi. Etten olekaan avoin ihminen. Siis sillä tavalla, joka on ihmissuhteiden kannalta erityisen tärkeää. Rimpuilen itseni kanssa ja yhtäkkiä vain ymmärrän. Muistan tärkeimmän terapeuttini. Löydän vanhimman ystäväni. Mietin, miksi sen ees hukkasin?
Kynä ja paperi. Tai no tietsikan näyttö. Whatever. Valkoinen paperi, sormet juoksevat näppiksellä ja sanat tippuvat paperille. Kirjoita murheet auki. Niin se toimii. Mä olen aina ollut sellainen, kipannut surut paperille. Mukulana tuli patti sormeen, kun kynä lepäsi keskisormea vasten. Siinä se patti on vieläkin, käsiala ei vain enää ole entisensä. Kun sanat siirtyvät minusta paperille, olen siirtänyt ne ulos minusta. En tiedä, ei tästä mun ajattelutavasta ehkä kukaan selvää saa. Ootas, avaan sulle tätä vähän.
Viime aikoina olen lukenut kirjaa nimeltä Hengen anatomia. Löysin sen kirpparilta parilla eurolla ja se unohtui hyllylle moneksi kuukaudeksi. Kerran yritin aloittaa, mutten päässyt kolmatta riviä pidemmälle. Se ei vain sytyttänyt. Viime viikolla lähdin yhden naisen ja yhden koiran retriittiin maalle. Hengittelemään, kuten tapaan näistä matkoistani sanoa. Nappasin kirjan mukaan, koska joku kirja sinne nyt vain piti ottaa ja saatuani kahvin tippumaan ja tulen pystymuuriin asetuin peiton sisälle ja avasin kirjan. Paljoa en odottanut, mutta kaiken se vei. Ensimmäisen kerran käsiini osui kirja, johon halusin tehdä myös alleviivauksia. Sieltä löytyi aivot nyrjäyttäviä ajatuksia, joita en halunnut hukata kirjan sivuille. Kirjan idea lyhyesti kiteytettynä on ajatus siitä, että mennyt elämä muuttuu kehoksi. Olemme eläviä historiankirjoja, kannamme solutasolla mukana koko elettyä elämäämme. Myös niitä negatiivisia ja selvittämättömiä asioita, jotka jättävät meihin oman muistijälkensä. Kirja sai mut joissakin kohdin hämmästymään. Miettimään voisivatko asiat todella olla näin. Koira vilkaisi minua jaloistani iloisena ja vastasi hännänheilutuksella. Silloin vasta huomasin ajatelleeni ääneen.
Ehkä tämä onkin ollut asia, jota kirjoittaessani olen alitajuisesti työstänyt. Siirtänyt pahan pois paperille. Korkealentoisia ajatuksia, ymmärrän. Saatat vähän ravistella päätäsi ja miettiä, että mitähän hittoa nyt? Ymmärrän tämänkin. Itse mietin ihan samaa. Uskon kuitenkin vahvasti, että kirjan sivuilta löytyy totuuden siemen. Osa taakoista on takiaisia. Ne ovat kiivenneet kyytiin salavihkaa, varoittamatta ja kulkeneet kanssamme lähes koko elämämme ajan muuttuen jo osaksi meitä. Negasta tulee neutri, kun totut siihen.
Kaikenlaisia ajatuksia risteilee päässä. Tehtaassa on edelleen hiljaista, pienet valkoiset autot pihamaalla heräävät vasta parin tunnin päästä. Kello on 00.20, jouluun on tasan kaksi kuukautta ja mun listan kaksi kohtaa on edelleen tekemättä. Nyt on pakko hoitaa noi sovitut hommat pois, niin pomo peilissä hymyilee.
Kiitos, kun jaksoit olla kanssani hetken. Mä kalibroin itseni nyt työmoodille ja pistelen ensimmäisen sammakon (kuvitteellisesti, koska oikeasti olen sammakkolover). Sulle toivotan hyvää yötä. Pidä itsestäsi huoli ja ravista takiaiset tien varteen ~ sun sielu ei tarvitse niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti