Käsi hamuaa koko ajan puhelimen suuntaan ja samalla taas muistaa, että ei. Mulla on tärkeä ihmiskoe menossa. Mä en tarvi facea. Mä osaan elää ilman, että tiedän mitä about kolmellesadalle kaverille kuuluu. Mut hiton vaikealta tää näinkin kevyeksi testiksi tuntuu. Kuusi vuotta enempi tai vähempi faceriippuvaisen elämää eikä siitä ole helppo päästä irti varsinkin nyt, kun yhteydetkin on vihdoin nopeat ja kaverit on luurissa koko ajan mukana. Puhelin tuntuu ihan pirun turhalta kapineelta, nyt se on vaan viestejä tai puheluita varten ja miten tuntuu, että sekin on nyt jotenkin ihan erityisen hiljaa. Välillä käyn tarkistamassa, olenko laittanut sen vahingossa äänettömälle. Tekniikka on selkeesti liittoutunut mua vastaan.
Telkku ja kone sentään vielä toimivat. Face ois nytkin vaan parin klikkauksen päässä.. Retkahtaminen oli jo äsken tosi liki, koitan hakea typerää tekosyytä käydä "ihan-vaan-tarkistamassa" joku juttu sivuilta tai tsekkaamassa viestit, jotka varmaan oottaa vastausta. Mut mä en voi, kaverit kyttää nyt urakalla mun vihreetä pallukkaa ja kun ja jos se näkyy, olen hävinnyt tän matsin itseni kanssa.
Voi olla, että bloggailu kiihtyy. Joku varasysteemi mulla on pakko olla. Pelottavaa huomata, kuinka paljon tarvitsee jotain typerää sovellusta. Perunakin on saanut jo näivettyä ihan rauhassa, en enää viiltele ranteita hoitamattoman Poun takia. Pidän nyt kahvitauon, kamppailen hetken itseni kanssa ja palaan luultavasti vartin päästä tänne takaisin.
Hiukan kiroilevaa siiliä lohdutukseksi.. tänkin ois voinu linkittää faceen, mut kun oon someton nykyään (muistais sen vaan). Yöllä kirjaudun faceen varmaan unissani...
