Puimuri

Koulutus Kauhajoki. 

Katselen peltoja, jotka kantavat kesän satoa ja mietin, milloin näen tämän maiseman seuraavan kerran ja näenkö edes. Puimuri niittää pellolla kultaista viljaa, sama puimuri niittää mun sisuksissa. Aika käy pieneksi, kutistuu. 

Tunne tuli yhtäkkiä. Katsoin koulun ikkunasta ulos ja ajattelin, etten näe tätä maisemaa pitkään aikaan. Ehkä en koskaan. Yritin ajatella ajatuksen ulos päästäni, mutta ärsyttävästi se siellä särisi. Eikä oikeastaan edes pelottavana. Oli vain. Kuin mikä tahansa toteamus. 

Aurinko paistaa, olo on rauhallinen. Pelko on väistynyt, runko valmistautuu tulevaan. Kerää rohkeudesta kuin turvamuuria ympärilleen. Hyviä ja vahvoja ajatuksia ja silti kuitenkin sielun pursi on tuupattu avomerelle ajelehtimaan vailla selväpäistä kapua. Tämä alus voi rysähtää mihin vain kallioon, kompassi on rikki tai ainakin muiden hallittavissa. 

Katson kelloa, 14.40. Muut ahkeroivat vielä. Istun auringossa ja laitan silmät kiinni, kuuntelen ympäröiviä ääniä. Jossain vasemmalla omenapuun takana laulaa lintu, on sillä ystäväkin. Juttelevat keskenään mitä lie. Tuuli humisee hiljaa, laittaa hiukset tanssimaan. Autojen ääniä jostain kaukaa, puimuri jatkaa ikuista sarkaansa. Luoja on antanut työpäivän, vilja saadaan korjattua talteen. 

Mietin Saima Harmajan runoja ja niistä kohonnutta tuskaa. Mietin nuorta naista kipujen keskellä, parannuskeinot olivat niukat silloin. Olenpa onnekas, ajattelen. Ja toisaalta tuntuu epäreilulta nuorta Saimaa kohtaan, hänellä ei ollut mahdollisuuksia. Minulla ehkä on, koska elän oikealla aikakaudella. Kuoleman pelko on kuitenkin sama, meille molemmille yhteinen. 

Puimurin ääni on rauhoittava, se tuo maisemaan pysyvyyttä. Elämä jatkuu ja asioita tapahtuu riippumatta junaan nousseista ja asemalle jääneistä. 

Aurinko menee pilveen, esirippu laskeutuu. Suuri teatteriesitys on päättynyt. Esityksen nimi oli Elämä. Jokaisella koittaa joskus lopputaputusten aika. Milloin se sitten onkin, en pelkää. Mulla on ollut hyvä elämä. 

Kello on 14.45. Risto soitti äsken. Auto toimii taas, tulee kohta hakemaan. Kohotan kasvot kohti aurinkoa. 

Vielä ei ole mun esirippuni aika. 

Kallionkielekkeellä

Kolmas aamu. Enää en itke ihan joka aamu, paitsi tänään. Tyksistä ei ole vieläkään soitettu, aika on pitkää. Välillä pystyn elämään kuten mitä tahansa arkea, kuolema unohtuu. Kun on tekemistä, ajatus häviää hetkeksi. Huomaan väsyväni helposti, uni tulee kuin raskaana aaltona. Vyöryy yli, vaivuttaa, tiputtaa, armahtaa. Käsivarresssa tuntuu kipua. Mietin, että se on levinnyt. Tuntuu kuin kuhina kävisi joka puolella kehoa. Siellä se levittää rihmastojaan, lyhentää mun elämää. Yritän ajatella jotain muuta, hetkittäin se onnistuukin. 

Mietin, jos tää vie mut mukanaan. Sanoin just Ristolle, että sängyn pohjalle tää tauti ei mua tapa. Mä teen sen ennemmin itse, ennen kuin syöpä ehtii. Ei tarvi annostella morfiinia, josko sitä edes saisikaan. 

Toisaalta haluan miettiä, ettei tää mua tapa. Tissi lähtee, ehkä molemmat. Pikkujuttuja. Mutta kaikki on auki, miksi puhelu ei jo tule? Oon sellaisessa risteyksessä, mistä puuttuu kaikki suuntaviitat. Nytkin tuntuu kipua nilkassa. Mietin, että sinnekin se jo ehti. Entä jos se on joka puolella? Helvetti, että on vaikea olo. Tänään ehkä enemmän, eilinen oli helpompi. Tässä aaltoliikkeessä en haluaisi olla mukana. 

Eilen kävin juttelemassa ystävän kanssa, sain vertaistukea. On hyvä puhua sellaisen kanssa, joka on itse kokenut saman ja puhuu selkokielellä. Paljon on tullut puheluita ja viestejä, kaikkiin en ole pystynyt vastaamaan. Ei vaan veto riitä. Nyt mennään aika pienillä energiapalkeilla, ponnistukset ovat minimaalisia. Oon silti niin kiitollinen kaikesta tuesta, minkä saan. Kyllä mä täältä vielä päivänvaloon ryömin, mut haavat on vielä liian arkoja. 

Ja jotenkin hullua, mä oon kokenut tän jo 25 vuotta sitten. Ellin isä sairastui silloin rintasyöpään, löydökset olivat onneksi melko pieniä ja kaikki saatiin poistettua. Myös kainalo tyhjennettiin. Teknisesti rintasyöpä on miehellä helpompi siksi, että löydös on helpompi havaita ja usein ollaan ajoissa liikkeellä. Toisaalta rinnassa ei ole niin paljon tavaraa ja se saattaa muodostaa ongelman. Ei ole helppoa kursia kasaan leikkaushaavaa, josta loppuu ihoala kesken. Onnistui se kuitenkin ja lopulta tulivat myös terveen paperit. Albumista löytyy kuva, jossa Elli on muutaman tunnin ikäisenä isin kainalossa. Leikkaushaava on kolmen kuukauden ikäinen. Silloin jo muistan miettineeni, että puolison osa siinä tilanteessa ei ole helppo. Mitään ei voi tehdä ja hetkittäin toivoisi, että toisen pää olisi lasista. Tietäisi, mitä ajatuksia siellä menee. Nyt Risto on samassa tilanteessa. Helpompikin olisi voinut hänen polkunsa olla, olisipa valinnut tervetissisen naisen. Mut mistä näitä tietää, tää menee nyt näin. Tai miten tää menee, sitähän ei vielä voi tietää. 

Kun nyt vain se puhelu tulisi ja mylly alkaisi jauhaa. Pääsisi yhdeksi muruseksi sinne rattaisiin. 

Myrskyrintama

"Olen pahoillani, mutta minulla on vähän surullisia uutisia. Se on pahanlaatuinen." Hetki, jolloin kaikki muuttui. Maailma romahti. 

Kiidetään tuon päivän tapahtumista kahdeksan päivää taaksepäin. Varoituksen sana, tästä tulee pitkä teksti. 

Se oli lauantai. Rapsutin vasenta tissiä ohimennen ja siinä se oli. Aika paljon ehtii miettiä muutamassa sekunnissa kuten esimerkiksi sen, mainitsenko tästä ääneen. Päätin mainita, koska puhumme boifrendini kanssa kaikki asiat. Mulla on maailman paras kuuntelija, joten joo. Mainitsin ääneen. Pieni paniikki ja toteamus, että maanantaina on gynen aika. Kerron tästä samalla reissulla. Joku rauhanen tulehtunut vain, silti rauhattomuus tunki pinnan alle. Ihosta läpi. 

Maanantai kello 13.15. Vastaanoton aika venyi hiukan, muttei se haitannut. Olin väsynyt, hermostunut ja tapani mukaan myöhässä. Edellisellä asiakkaalla meni yli ja se sopi minulle, ehdin somettaa hetken. Pääsin lopulta sisään ja hoidettiin hommat, kerroin myös löydöksestäni. Lääkäri vilkaisi tietojani ja totesi, että ikäseula on kuitenkin tulossa. Katsovat siellä sitten. Se rauhoitti mieltäni, sillä jotenkin lausahdus kuulosti siltä, että turhaan tässä vähäsen jo ehdin hermoilla. Lopuksi tunnusteli rinnat ja kainalot ja silloin sen huomasin, olemus muuttui.  Lopuksi istuin tuolilla ja odotin, kun lääkäri naputteli tietoja koneelle. Kun kolmannen kerran mainitaan, että aika nopeasti kannattaa varata aika mammografiaan, sitä vaan uskoo. Että nyt on tosi kyseessä. Siinä tuolilla istuessa tuo tieto valui päästä jalkoihin, sai koko ruumiin tuntumaan raskaalta. Tajusin, että reissun sivujuonteesta olisi yhtäkkiä nousemassa lavalle päätähti. Silti jokin minussa väitti vastaan, ei se voinut olla sitä. Mutta pelko. Se hiipi lupaa kysymättä ovesta sisään, luikahti sieluun. Jäi asumaan. 

Sain paperit ja ohjeen varata aika suoraan tiskiltä. Käytävän muutamat metrit olivat pitkät. Yritin kävellä tiskille, mutta jalat veivät väkisin ohi. En pystynyt tähän vielä. Menin hetkeksi vessaan. Ja hajosin siinä, Mehiläisen naisten vessan lavuaarin yläpuolella. Koko ruumis tärisi itkun voimasta, tuijotin peilissä näkyvää viisikymppistä naista. Kyyneleet valuivat pitkin poskia, silmät olivat surulliset ja pelokkaat. Tässäkö tämä nyt oli? Istuin hetken vessanpöntön kannella, keräsin itseäni. Jalat lähtivät kuljettamaan minua kohti tiskiä, pyysin varaamaan ensimmäisen mammografia-ajan, joka löytyi. Hoitaja otti pari välipuhelua, kuiskasi lopulta käykö torstai kello 11. En edes katsonut kalenteria, viitoin että käy. Aivan sama. Kunhan pian. Itkin, kiroilin, hajoilin. Lasku ja muistilappu ajanvarauksesta laukkuun ja ulos. Nyt oli pakko saada happea. Lopulta istuin autoon, otin pari välipuhelua. Niistin nenäni ja peruutin auton ruudusta. Nyt oli alkamassa ihan uusi vaihe elämässä, tiesin sen jo heti siinä gynen tuolilla loppulausuntoa oottaessa. Tämä ei tiedä hyvää. Silti halusin uskoa, että hermoilen turhaan. 

Torstai klo 10.50. Auto parkkiin Läntiselle Pitkällekadulle ja loputtomalta tuntuvien portaiden kiipeäminen ylös. Nauratti ja toisaalta itketti, kun tuntui että jalat ovat ja ihan maitohapoilla. Sanoin nauraen Ristolle, että nämä portaat tappavat minut ennen kuin syöpä. Silloin tosin mietin, kummin siinä käy. Silti olin sillä mielellä, että hyvä kun tutkitaan, mutta turha käynti tää on. Mutta onhan se hienoa, eka mammografia ja heti yksityisen puolen kautta. Samalla mietin, kuinka monta jalkahoitoa pitää tehdä, että saan käynnin kuitattua. Pieniä oli ihmisen murheet siinä vaiheessa. Käynti Mehiläisessä sujui nopsasti; mammografia ja ultra. Hoitaja teki mammografian ja laittoi minut ja laitteet valmiiksi radiologin suorittamaa ultrausta varten. Yritin epätoivoisesti tarttua johonkin lohduttavaan, edes muutamaan sanaan. Radiologi tutki ultrakuvaa ja totesi, että molemmissa on vähän epäselvät muodot. Otetaan varmuudeksi ohutneulanäytteet. Neulakammo on yksi mun vallitseva ominaisuus eikä se tälläkään kertaa pettänyt. Putsasivat ja puuduttivat ja mä yritin vain hengittää. Neljä neulaniskua, pamaus oli pelottavampi kuin itse näyte. Homma valmis ja soitto viikon sisällä. Olin saanut napattua muutaman lohduttavan lauseen ilmasta ja lähdin oikeastaan aika hyväntuulisena etsimään puolisoani Turun vilinästä. 

Puhelulokin perusteella on nähtävissä tieto, että 11 minuuttia kestänyt puhelu on saapunut tiistaina 8.8.2023 kello 9.50. Laitoin heti kaiuttimelle, jotta me molemmat kuulisimme samat sanat. Siinä se sitten sinetöitiin, mun tulevaisuus. Sanat kaikuvat edelleen korvissa, samoin lääkärin myötätuntoinen ääni. Ilmoitustavasta annan 10+, mutta sisältö oli täyttä kuraa. Pahanlaatuinen kasvain x 2 on ottanut mun vasemman rinnan asemapaikakseen. Etäpesäkkeistä ei ole varmuutta, nämä kaikki pitää tutkia. Kutsu jatkotutkimuksiin tulee mahdollisimman pian, mutta ei kuitenkaan tämän päivän eikä ehkä huomisenkaan aikana. 

Siitä tuli lumiukkopäivä. Päivämäärässä kaksi lumiukkoa peräkkäin. 

Ei niitä tunteita oikein osaa kuvata. Se, kun yhtäkkiä olet kasvokkain huoneessa kuoleman kanssa. Kumpi vie kumpaa. Ja tämä on se leikki, jossa sulle jää altavastaajan asema. Ringissä on aina yksi tuoli liian vähän. Jokin sellainen asuu minussa, jota en voi hallita. Tiessä on tasan kaksi risteystä, elämä tai kuolema. Lotto voi mennä kohdilleen tai ohi. Keskitienkulkijalla ei enää yhtäkkiä ole keskitietä elämässä eikä kuolemassa. Kaikki on jokotai. Ja ihmisen mieli on sellainen, että kaikki mennään pohjien kautta. Sitä miettii, elääkö vielä jouluna. Ja toisaalta yrittää miettiä, että kuolee täällä kuitenkin. Hyvän elämän olen saanut ja rohkeita päätöksiä tehnyt, elänyt täysillä. Mutta rakkaistaan on huolissaan, mun tytär tarvii äitiänsä vielä. Kenelle se sitten soittelee, kun pitää tilittää uutta käsityöharrastusta tai tarravimmaa. Tai kissojen touhuja. Ja entäs mä ja Risto? Just vasta toisemme löydettiin, ei tää elämä voi mennä näin pikakelauksella läpi. Tai voi, mutta onhan se ihan helvetin epäreilua. 

Ajatukset ovat vielä täysin sekaisin. Itku ja taistelutahto vuorottelevat. Hoitolan ajanvaraus on jäähyllä, varatut ajat peruttu. Nyt pitää vain hengitellä ja keskittyä olemaan, järjestellä mielen pulikat paikoilleen. Odottaa, että hoitopolku alkaa hahmottua. Hyvästelen mun vasenta tissiä ja toivon, ettei se vie multa henkeä. Vaikken missi olekaan, niin sattuuhan se ruumiin silpominenkin sieluun. Multa viedään jotain, mikä on aina ollut mun. Hiusvärissä säästää ja rintsikoita ei tarvi, jos viedään molemmat. 

Mut ne on silti toisaalta sivuseikkoja. Kun jäisi henkiin. Se on tällä hetkellä se isoin toive. Mulla ois ton miekkosen kanssa vielä monta polkua kulkematta ja tyttären kanssa monta puhelua soittamatta.

Jos siellä yläkerrassa on joku, niin anna mun jäädä henkiin.