Kolmas aamu. Enää en itke ihan joka aamu, paitsi tänään. Tyksistä ei ole vieläkään soitettu, aika on pitkää. Välillä pystyn elämään kuten mitä tahansa arkea, kuolema unohtuu. Kun on tekemistä, ajatus häviää hetkeksi. Huomaan väsyväni helposti, uni tulee kuin raskaana aaltona. Vyöryy yli, vaivuttaa, tiputtaa, armahtaa. Käsivarresssa tuntuu kipua. Mietin, että se on levinnyt. Tuntuu kuin kuhina kävisi joka puolella kehoa. Siellä se levittää rihmastojaan, lyhentää mun elämää. Yritän ajatella jotain muuta, hetkittäin se onnistuukin.
Mietin, jos tää vie mut mukanaan. Sanoin just Ristolle, että sängyn pohjalle tää tauti ei mua tapa. Mä teen sen ennemmin itse, ennen kuin syöpä ehtii. Ei tarvi annostella morfiinia, josko sitä edes saisikaan.
Toisaalta haluan miettiä, ettei tää mua tapa. Tissi lähtee, ehkä molemmat. Pikkujuttuja. Mutta kaikki on auki, miksi puhelu ei jo tule? Oon sellaisessa risteyksessä, mistä puuttuu kaikki suuntaviitat. Nytkin tuntuu kipua nilkassa. Mietin, että sinnekin se jo ehti. Entä jos se on joka puolella? Helvetti, että on vaikea olo. Tänään ehkä enemmän, eilinen oli helpompi. Tässä aaltoliikkeessä en haluaisi olla mukana.
Eilen kävin juttelemassa ystävän kanssa, sain vertaistukea. On hyvä puhua sellaisen kanssa, joka on itse kokenut saman ja puhuu selkokielellä. Paljon on tullut puheluita ja viestejä, kaikkiin en ole pystynyt vastaamaan. Ei vaan veto riitä. Nyt mennään aika pienillä energiapalkeilla, ponnistukset ovat minimaalisia. Oon silti niin kiitollinen kaikesta tuesta, minkä saan. Kyllä mä täältä vielä päivänvaloon ryömin, mut haavat on vielä liian arkoja.
Ja jotenkin hullua, mä oon kokenut tän jo 25 vuotta sitten. Ellin isä sairastui silloin rintasyöpään, löydökset olivat onneksi melko pieniä ja kaikki saatiin poistettua. Myös kainalo tyhjennettiin. Teknisesti rintasyöpä on miehellä helpompi siksi, että löydös on helpompi havaita ja usein ollaan ajoissa liikkeellä. Toisaalta rinnassa ei ole niin paljon tavaraa ja se saattaa muodostaa ongelman. Ei ole helppoa kursia kasaan leikkaushaavaa, josta loppuu ihoala kesken. Onnistui se kuitenkin ja lopulta tulivat myös terveen paperit. Albumista löytyy kuva, jossa Elli on muutaman tunnin ikäisenä isin kainalossa. Leikkaushaava on kolmen kuukauden ikäinen. Silloin jo muistan miettineeni, että puolison osa siinä tilanteessa ei ole helppo. Mitään ei voi tehdä ja hetkittäin toivoisi, että toisen pää olisi lasista. Tietäisi, mitä ajatuksia siellä menee. Nyt Risto on samassa tilanteessa. Helpompikin olisi voinut hänen polkunsa olla, olisipa valinnut tervetissisen naisen. Mut mistä näitä tietää, tää menee nyt näin. Tai miten tää menee, sitähän ei vielä voi tietää.
Kun nyt vain se puhelu tulisi ja mylly alkaisi jauhaa. Pääsisi yhdeksi muruseksi sinne rattaisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti