Puimuri

Koulutus Kauhajoki. 

Katselen peltoja, jotka kantavat kesän satoa ja mietin, milloin näen tämän maiseman seuraavan kerran ja näenkö edes. Puimuri niittää pellolla kultaista viljaa, sama puimuri niittää mun sisuksissa. Aika käy pieneksi, kutistuu. 

Tunne tuli yhtäkkiä. Katsoin koulun ikkunasta ulos ja ajattelin, etten näe tätä maisemaa pitkään aikaan. Ehkä en koskaan. Yritin ajatella ajatuksen ulos päästäni, mutta ärsyttävästi se siellä särisi. Eikä oikeastaan edes pelottavana. Oli vain. Kuin mikä tahansa toteamus. 

Aurinko paistaa, olo on rauhallinen. Pelko on väistynyt, runko valmistautuu tulevaan. Kerää rohkeudesta kuin turvamuuria ympärilleen. Hyviä ja vahvoja ajatuksia ja silti kuitenkin sielun pursi on tuupattu avomerelle ajelehtimaan vailla selväpäistä kapua. Tämä alus voi rysähtää mihin vain kallioon, kompassi on rikki tai ainakin muiden hallittavissa. 

Katson kelloa, 14.40. Muut ahkeroivat vielä. Istun auringossa ja laitan silmät kiinni, kuuntelen ympäröiviä ääniä. Jossain vasemmalla omenapuun takana laulaa lintu, on sillä ystäväkin. Juttelevat keskenään mitä lie. Tuuli humisee hiljaa, laittaa hiukset tanssimaan. Autojen ääniä jostain kaukaa, puimuri jatkaa ikuista sarkaansa. Luoja on antanut työpäivän, vilja saadaan korjattua talteen. 

Mietin Saima Harmajan runoja ja niistä kohonnutta tuskaa. Mietin nuorta naista kipujen keskellä, parannuskeinot olivat niukat silloin. Olenpa onnekas, ajattelen. Ja toisaalta tuntuu epäreilulta nuorta Saimaa kohtaan, hänellä ei ollut mahdollisuuksia. Minulla ehkä on, koska elän oikealla aikakaudella. Kuoleman pelko on kuitenkin sama, meille molemmille yhteinen. 

Puimurin ääni on rauhoittava, se tuo maisemaan pysyvyyttä. Elämä jatkuu ja asioita tapahtuu riippumatta junaan nousseista ja asemalle jääneistä. 

Aurinko menee pilveen, esirippu laskeutuu. Suuri teatteriesitys on päättynyt. Esityksen nimi oli Elämä. Jokaisella koittaa joskus lopputaputusten aika. Milloin se sitten onkin, en pelkää. Mulla on ollut hyvä elämä. 

Kello on 14.45. Risto soitti äsken. Auto toimii taas, tulee kohta hakemaan. Kohotan kasvot kohti aurinkoa. 

Vielä ei ole mun esirippuni aika.